tiistai 29. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Siipien kantamat


Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.


Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.


Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 


Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 



Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

tiistai 15. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)


Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta




lauantai 12. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö


Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Arundhati Royn uudessa odotetussa kirjassa Äärimmäisen onnen ministeriö (2017) ei ole juonta juuri ollenkaan. Se on irrallisten tarinoiden kudelma, joka pysyy kasassa juuri ja juuri. Sitä lukevan kannattaa unohtaa edellisen kirjan, kahdenkymmenen vuoden takaisen Joutavuuksien jumalan luomat ennakko-odotukset, sillä kirjailija tarjoaa lukijalle nyt aivan muuta. 

Äärimmäisen onnen ministeriö ei siis ole helppo kirja. Se vei minut välillä täysin mennessään, välillä taas meinasin jättää sen kesken. Sen aihe on myös kantaaottava ja raaka – Intian ihmisoikeusrikkomukset ja Kashmirin sota ovat keskiössä. Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille, mikä sai minut heti ihastumaan. Harvaa kirjaa on omistettu heille ja siksi se tuntui heti tärkeältä. Aryndhati Roy on aktivisti ja hänen äänensä on lähes raivoisa ja turhautunut köyhien, väärinkohdeltujen ja hiljaisten puolesta. Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä?

Intia on minusta kaukana. Se on yksi niistä paikoista, joissa olen eniten kokenut "toiseutta". Intian todellisuus tuntui siellä matkatessani olevan niin kaukana oman maailmani todellisuudesta, että paikka tuntui lähes absurdilta. Kuitenkin tämä on kahden miljardin ihmisen koti ja juuri sellaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Intiassa oli minusta kaikkea liikaa: värejä, ihmisiä, ääniä, hajuja, kosteutta – kuumuus sai lasit huuruun – ja kärpäsiä. Kaiken rasittavan ja länsimaisestä näkökulmasta pyörryttävän keskellä tämä toinen maailma on äärimmäisen kiehtova. Intia on niin täynnä elämää, että se ihan kuhisee. 

Arunthati Royn kirja ei pelkästään vienyt Intiaan, vaan se on kokemani Intia. Ei helppo, mutta kiehtova. Raaka ja silti kaunis. Absurdi ja kaikessa pimeydessään myös hellä ja täynnä huumoria. Tärkeintä eivät ole kirjan henkilöt ja heidän tarinansa (päähahmoina tarinassa transsukupuolinen Arjum ja Tilo sekä häntä rakastaneet kolme miestä), vaan miljoonien sorrettujen äänet. Henkilöt eivät tulleet minulle kovin läheiseksi, vaikka he välittävätkin tärkeää sanomaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, jopa niin että fiktio hieman kärsii tässä kirjassa. 

Arunthati Roy tavoittelee sorretuille ääntä ja ehkäpä maailma kuuntelee – jos vain jaksaa lukea kirjan loppuun. Helppoa se ei ole.

Kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #33, kirja kertoo Intiasta. 

Mieleen jäi:"Jonakin päivänä Kashmir saa Intian tekemään samalla tavalla itsemurhan. Siinä vaiheessa te olette varmaan sokaisseet kuulapyssyillänne meidät kaikki, joka ikisen. Mutta teillä itsellänne on vielä silmät päässä, ja silloin näette, mitä olette meille tehneet."

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen

Matka paikassa: Intia, Delhi, Kashmir

Kenelle suosittelen:Vaikeaa kirjallisuutta, mutta kieli on kovin kaunista. Intiaan pääset myös todella.

Miten tielleni: Kirjastosta