tiistai 16. elokuuta 2016

Timothy Snyder: Musta maa, Holokausti: tapahtumat, opetukset







"Heillekin minä luon muistomerkin,
poikia ja tyttäriä kestävämmän,
annan nimen, 
joka ei koskaan katoa."

Jes. 56:5

Jos päätyy käymään Yad Vashemissä, Jerusalemissa, sitä ei unohda koskaan. Muistan kolmetoistavuotiaana seisseeni Jerusalemin vainojenmuseossa "Nimien huoneessa", jossa muistaakseni vuorotellen nais- ja miesääni lukee holokaustissa menehtyneiden nimiä loputtomiin.  Heprean sana muistomerkki (Yad vashem) muodostuu kahdesta sanasta: käsi ja nimi. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä tuntuu olevan antaa nimi uhreille, jotta heidät muistetaan. Noin kuuden miljoonan uhrin (joista lapsia oli 1,5 miljoonaa) joukosta 1,5 miljoonan nimeä ei ole pystytty selvittämään. Museon sivuilla voi selata tietokantaa, johon on tallennettu 4,5 miljoonan murhatun juutalaisen nimet ja heidän tiedetyt kohtalonsa.

Numerot ovat pöyristyttäviä. Ne eivät oikein mene tajuntaan. Koko Suomen kansa määrällisesti. Jokaisella oli nimi.

Minusta tuntuu, että jotakin minussa muuttui tuon museovierailun aikana pysyvästi. Holokausti tapahtumana on niin absurdi, käsittämätön ja silti sen suorittajina, murhaajina, tavallisia perheenisiä ja -äitejä. Luulen, että tästä ristiriidasta johtuu, että palaan aina uudelleen lukemaan siitä ja siihen liittyvästä. Sitä on pakko yrittää ymmärtää. Jos tällaiseen ihminen kykenee, sitä on pakko tutkia ja siitä on pakko lukea. Lukemalla minä muistan heitä, joilla ei ole nimiä. Ehkä jotakin tällaista olen ajatellut.

Samoihin ajatuksiin – tai ainakin lähelle –päätyy Timothy Snyder tutkimuksensa holokaustista Musta maa (2015) viimeisellä sivulla: "Sitä pahaa, joka juutalaisille tehtiin – jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle – ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata, ja sen voi ymmärtää. Totisesti, se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää."

En oikeastaan olisi halunnut lukea Timothy Snyderin tutkimusta juuri nyt, mutta olen iloinen, että luin. Sain sen keskelle kesää pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta ja pidin kirjaa lainattuna lähes neljä viikkoa. Hitaasti luin, koska Snyderin teksti on täynnä tutkimusta ja tietoa – ja yritystä ymmärtää. Siinä on kovin paljon vaikeita kysymyksiä: miksi naapurit kääntyivät tappamaan läheisiään?

Snyderin teksti ei ole tunteellista (yllä olevasta sitaatista huolimatta). Se on suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativaa tieteellistä, historiallista pohdintaa, dokumenttien ja aikalaisten kertomusten esittelyä. Mennään syvälle syihin ja seuraamuksiin, eikä tämä varmasti kaikkia yhtä paljon kiinnosta kuin minua. Snyder esittää kaksi pääpäätelmäänsä kirjassa: Ensimmäinen niistä on, että valtiottomuus tappoi juutalaisia enemmän kuin byrokratia. Hitler pyrki darwinistisen maailmankuvansa pohjalta vahvemman oikeuteen, anarkiaan, pois moraalista ja muista inhimillisistä rakenteista, jotka edustivat hänelle heikkoitta. Keino tähän oli tuhota valtio Saksassa ja ennen kaikkea idän viljavilla mailla, joilla suurimmat massat juutalaisia asui. Vahvempi rotu oli velvoitettu tappamaan heikomman tai "epärodun" saavuttaakseen sille kuuluvan aseman.

Toinen kirjan päätelmä on, että suurin tuho tapahtui Auschwitzin porttien ulkopuolella. Auschwitz on saanut suuren osan historiassa, koska sieltä pelastuttiin ja sieltä jäi todistajia. Idän massateloitusten jäljiltä ei juuri jäänyt todistajia, eikä niitä siksi tunneta. Iso osa murhaajista päätyi sodan jälkeen jatkamaan elämäänsä ilman seuraamuksia tekemistään tuhansista murhista. Unohdus jäi uhrien kohtaloksi.

Snyder ei vapauta Neuvostoliittoa vastuusta holokaustista. Samat henkilöt toimivat ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja jälleen Neuvostoliiton palveluksessa. Juutalaisten tappajat jatkoivat Neuvostoliiton Gulak-järjestelmässä. Neuvostoliitto miehityksellään tuhosi ensin valtion Baltian maissa, joissa juutalaiset tapettiin lähes kokonaan, ja tämä palveli seuraavaa miehittäjää. Snyder kirjoittaa pitkästi myös Virosta, jonka juutalaiset hävitettiin kaikista tehokkaimmin.  


Mieleen jäi: "Antisemitististen valtioiden harjoittama laillinen syrjintä ei käynnistänyt automaattista syöksykierrettä kohti kuolemaa, mutta valtion tuho käynnisti. Kun juutalalainen menetti yhteyden valtioon, hän menetti mahdollisuuden korkeampien päättäjien ja alempien byrokraattien turvaan."

Matka ajassa: 1930 - 1940-luku

Matka paikassa: Natsi-Saksa, Eurooppa, Neuvostoliitto

Kenelle: Niille, jotka haluavat syventyä tarkasti holokaustin syihin 

Miten päätyi minulle: Pitkän varauslistalla roikkumisen jälkeen sain kirjan kirjastosta

torstai 11. elokuuta 2016

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

 

"Fanaattiset juoksijat eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessä kuin kulkea sumussa ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva – ja minulle myös kirjoittamisen metafora."

Haruki Murakamin omaelämänkerrallinen kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos 2011) on pieni mutta sinnikäs, ellei jopa filosofinen, teos juoksemisesta. Mukarami rinnastaa juoksemisen ja kirjoittamisen: se on itsensä ylittämistä, kilvoittelua parempaa kohti, elämän miellekkyyden löytämistä, tuskaa ja ennen kaikkea kovaa työtä. Murakami kertoo, miten hänestä tuli kirjailija ja juoksija. Teksti on henkilökohtaista, ja kirjailija tietoisesti kieltäytyy miellyttämästä muita. Hän kirjoittaa, miten itse kokee. Kaikkia ei voi miellyttää.

Minua hän kyllä miellytti. Uskon, että Murakami pukee sanoiksi jotakin oleellista juoksemisesta. Jokainen juoksija voi löytää itsensä hänen tekstistään. Juokseminen on arkinen, fyysinen tapahtuma, joka kuitenkin on merkityksellistä (tai ihan äärettömän turhauttavaa) juoksijalle itselleen. Moni tuttavani on kommentoinut, ettei jaksa kuunnella omien jalkojensa töminää. Minua se rytmi kiehtoo, ja jotakin tällaista Murakami kirjoittaa myös. Jaloilla on oma tahto, vaikka juoksijan mieli matkaa vie. 

Juoksijana – ja kirjailijana – Murakami vaikuttaa aika puurtajalta: hän seuraa uskollisesti vuodesta toiseen täsmälleen samaa rutiinia. Hän juoksee joka päivä ilman lepopäiviä. Hän kirjoittaa aina aamuisin. Miten hän jaksaa? Eikö hän tylsisty? Päinvastoin hän tuntuu saavan voimaa rutiineista. Hän vähättelee luontaisia lahjojaan juoksijana ja kirjailijana, mutta on ylpeä rutiineilla ja puurtamisella saaduista  saavutuksistaan. Täytyy lukea hänen kirjojaan, vaikka ihmisenä hän vaikuttaa hieman yksitotiselta lukemani perusteella. Hän tulee kuitenkin lähellä lukijaansa ja pidän hänen mutkattomasta ilmaisustaan. 

Paljon minulla ei ole tästä kirjasta lisää kerrottavaa. Luin sen nopeasti toisen intensiivisemmän (vielä kesken olevan) kirjan ohella, ja se sai minut hyvälle tuulelle. Sen sävy on positiivinen ja voimaannuttava: heikkokin liikkuja onnistuu. Jokaisesta voi tulla juoksija, ja se yhdistää myös minua ja Haruki Murakamia. Koko ajan teki mieli nyökkäillä: "Noinhan se menee. Tuolta minustakin tuntui maratonilla." 

Mieleen jäi: 

"Minulle juokseminen on sekä harjoittelua että vertauskuva. Juostessani päivästä toiseen kehitän itseäni, keräilen juoksukisoja, vähä vähältä korotan rimaa. Siksi minä ainakin ponnistelen jatkuvasti: nostan omaa tasoani." 

"Kestävyysjuoksussa ainoa vastustaja on minä itse, se joka minä ennen olin, se minun on voitettava."

Matka paikassa: Japani, Yhdysvallat

Matka ajassa: 2005-2006

Kenelle: juoksijoilla ja niille jotka haaveilevat kirjailijan urasta

Miten käteeni: Törmäsin kirjaan jollakin nettisivulla. Ollut pitkään lukulistalla, kunnes sitten kirjastosta lainasin.

perjantai 5. elokuuta 2016

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä



Nyt eteeni tuli kirja, joka yllätti. Ystävä suositteli Fredrik Backmanin esikoisromaania Mies, joka rakasti järjestystä (2013) ja kertoi sen saaneen hänet nauramaan ääneen. Ennakoin kirjan jonnekin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (jäänyt lukematta) ja Miika Nousiaisen mainion Metsäjätin lähistölle. Sinnehän se toki loksahtaa, mutta teos on kaikessa karikatyyrisessä komediamaisuudessaan yllättävän koskettava. Toki minuakin nauratti, mutta minä myös itkin sitä lukiessani. Harva kirja on saanut tämän aikaan, viimeisimpänä muistan näin tehneen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. En todellakaan olisi odottanut tältä kirjalta samaa. Niin vain kävi. Ehkä minusta on tulossa herkkä höperö, mutta tämä kirja todella kosketti.

Pintatasolla se kertoo pikkumaisesta pilkunviilaajasta, siitä ärsyttävästä kyttäävästä naapurista, jonka me kaikki tunnemme. Ainakin itse osaan nimetä heti muutaman, enkä todellakaan koe minkäänlaista sympatiaa heitä kohtaan. Kirjan Ove on säntillinen mies, joka tietää tarkalleen mikä on oikein ja väärin. Saab on ainoa oikea auto ja rivitalon järjestyssääntöjä tulee kaikkien noudattaa ilman poikkeuksia ja aina. 

Oven maailmassa on oltava järjestys, vaikka nykyihmiset sen ovat unohtaneet. Naapureilla ei pysy vasara kädessä, eikä nyky-yhteiskunta arvosta enää Oven kaltaisia käsistään käteviä ihmisiä. Ovella ei ole minkäänlaista halua muuttua yhteiskunnan mukana. Ove on kärttyisä, vihamielinen, pitkävihainen, joustamaton jumipää. Hänet voisi helposti bongata mistä vaan, mutta yleisyydestään huolimatta harva kirja kertoo näistä arkisista –usein myös vastenmielisistä – hahmoista. 

Oven hahmolla herkutellaan ja naurattaahan se. Naapurit ympärillä ovat kuin ruotsalaisesta kelpo tv-elokuvasta: on maahanmuuttajia, toimittajanainen, ylipainoinen nörttipoika ja pakollinen homo. Nämä hahmot sotkevat Oven järjestyksen ja lopulta pelastavat hänet. Juoni on osittain hyvinkin ennalta-arvattava ja kuin käsikirjoitus elokuvaan. En tiedä uskallanko katsoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, nimittäin niin hyvin aivoni tämän jo kuvittivat. 

Mies, joka rakasti järjestystä onnistuu kuvaamaan kaiken pintakohelluksen keskellä jotakin poikkeuksellisen kaunista. Se kertoo rakkaudesta, ihmisyydestä, sydäntä kovertavasta ikävästä, menetyksestä, ystävyydestä, uskollisuudesta ja yksinäisyydestä. Se kertoo myös siitä, miten asiat tehdään oikein suurella välittävällä sydämellä. Se on syvästi inhimillinen ja riipaisevakin kuvaus elämänmenosta ja hetkien ohikiitävyyksistä. Elämä on hirvittävän lyhyt ja äärettömän arvokas. Jokainen ihminen on rakkauden ja huomion arvoinen – myös se ärsyttävin naapuri. Enempää en viitsi kertoa. Lue itse! 

Mieleen jäi: "Aika on kummallinen ilmiö. Suurin osa meistä elää vain sitä aikaa varten, joka on vielä tulossa. Parin päivän päästä, parin viikon päästä, parin vuoden päästä. Eräs elämän tuskallisimmista hetkistä on luultavasti se, jona ihminen vaistoaa, että hän on iässä, jolloin hänellä on takanaan enemmän kuin edessään. Ja kun aika ei enää sijaitsekaan edessäpäin, hänen on keksittävä muita asioita joiden vuoksi elää. Ehkä ne voivat olla muistoja. Aurinkoisia iltapäiviä, jolloin pitää kiinni jonkun kädestä. Juuri mullatun kukkapenkin tuoksu. Kahvilasunnuntait. Ehkä lapsenlapset, joiden kautta voi elää jonkun toisen tulevaisuutta."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: rivitalolähiö Ruotsissa

Kenelle: Kaikille. Tämä on kirja ihmisenä ja lähimmäisenä olemisesta 

Miten tielleni: Kirjastosta ystävän suosituksesta