lauantai 31. joulukuuta 2016

Fables Vol 2: Animal Farm ja Fables Vol 3: Storybook Love


Ihmeellisen satuhahmojen valtaaman maailman sarjakuvatarina jatkuu ja kehittyy Fablesin toisessa (Animal Farm) ja kolmannessa (Storybook Love) osassa. Pääosan vievät kummassakin jaksossa ensimmäisestä osasta tutut Lumikki ja Susihukka, ja näiden välille kehkeytyvä suhde. Tarina saa syvyyttä ja taustoittuu yhä enemmän. Kuka tiesiköhän, että Lumikin sisko Punaruusu (onko oikea suomennos?) on elänyt katkeruudessa kuuluisamman sisarensa varjossa. Entä kuka olisi uskonut, että Kultakutri onkin aikamoinen pahis.

Animal Farm kertoo satuhahmosta – eläimistä ja kaikenlaisista muista olennoista, jotka eivät voi sulautua ihmisten joukkoon. Maatilalla tapahtuu eläinten vallankumous, jota masinoivat kolme possua (kuulostaako tutulta?) ja jonka pyörteisiin myös Lumikki siskoineen tempaistaan. Edellistä osaa väkivaltaisempaan kuvaa, mutta tarinana mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäinen osa.

Kolmas osa on tarinana hajanaisempi ja pomppii ajassa sekä henkilöissä. Lumikki ja Susi ajautuvat kohti rakkaussuhdetta, mutta mitenköhän tämä vielä päättyy? Tarina, eivätkä sen kuvitus, ole todellakaan lapsille, sillä tässä osassa veri roiskuu roisisti.

Olen jäänyt koukkuun. Minun oli heti pakko käydä kirjastossa hakemassa seuraavat osat, vaikka en niitä vielä ehdi lukea. Tarina on jotenkin vapauttavan hullu ja outo.

Hyvää uutta vuotta!

Mieleeni jäi: Kiehtovaa lukea todella pitkää hitaasti avautuvaa ja aivan hullua tarinaa

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York, 1800-luvun sisällisodan syvä etelä ja Animal farm jossakin New Yorkin liepeillä

Kenelle: Heittäytyjille, jotka kestävät myös melko väkivaltaista sarjakuvaa

Miten tielleni: Kirjastosta

perjantai 30. joulukuuta 2016

Helmet -lukuhaaste 2017



Helmet-lukuhaaste 2017 on julkaistu! Aion ottaa haasteen vastaan ja lähteä lukumatkalle vuoteen 2017. Todella mielenkiintoiselta – eikä liian vaikealta – listalta vaikuttaa. Mielessä pyörii jo muutama kirja, joka sopii listalle. Tästä tulee kivaa! Erityisen hienoa minusta on tänä vuonna, että lapsille on tehty oma versionsa. Kiitos Helmet! 

Mitä mieltä te olette haasteesta? 

torstai 29. joulukuuta 2016

Vakavamielinen ja kantaaottava tilastollinen katsaus vuonna 2016 luettuihin


Vuosi 2016 oli hyvä lukuvuosi minulle, vaikka vain harvat (liian harvat tänäkin vuonna) ja valitut teokset (yhteensä 42) pääsivät Milan luettaviksi ja arvioivan silmän alle.

Jaan lukijan subjektiivisella oikeudella palkinnot vuonna 2016 lukemilleen teoksille seuraavasti:


Klassikkosarjan voittaja: Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen menee kyllä ohi kaiken lukemani. Se kertoo siitä, mikä on oikein. Se sai minut itkemään.

Uutuuksista ylitse muiden: Minna Rytisalon Lempi on hieno, oivaltava, älykäs ja kaunis. Lapin maisema kruunaa kaiken.

Yllättäjä: Elena Ferranten Loistava ystäväni oli kyllä kaikkialla kehuttu ja ylistetty, mutta en odottanut siltä mitään. Se yllätti minut, enkä malta odottaa sarjan myöhempien osien suomennoksia.

Pettymys: Doerrin Kaikki se valo jota emme näe jätti lähes trauman. Odotin niin paljon enemmän.

Jumittaja: Saatana saapuu Moskovaan ihan helvetillisen hitaasti. Silti hyvä kirja.

Olisin voinut jättää lukematta: Joakim Zanderin Lähiö. Ei lisättävää.

Jäi kesken: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Haaste toi eteeni tarinaltaan todella tutun takavuosien tähden. Kieli on jotenkin latteaa, eikä tarina vetänyt mukaansa. Kesken vieläkin – ehkä pysyvästi.

Feminiinisin: Vahva tyttöjen elämää kuvaava Elena Ferranten tytöistä kertova Loistava ystäväni saa tämänkin pystin.

Maskuliinisin: Ryan Gattisin Vihan kadut on villi ja väkivaltainen. Pysyn maskuliinesen perinteisessä määritelmässä tänä vuonna.

Aikansa kuvaaja: Saarikosket iskivät rautaa, kun se oli kuumimmillaan, ja tutustuttivat minut mieheen nimeltä Donald Trump.

Aikaansa edellä: Klassikko Humiseva harju ehdottomasti. Käsittämätöntä voimaa täynnä tämäkin teos.

Kielellinen nero: Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Akvarelleja Engelin kaupungissa. Pidän myös Sofi Oksasen tavasta taivuttaa suomen kieltä proosaansa. Kun kyyhkyset katosivat jää kuitenkin toiselle sijalle yksinoikeutetun mestarin kynänjäljen takia. Voitto kuuluu Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Riski: Fantasiasarjakuvasarja, jonka kolmanteen osaan olen jo päässyt: Fables! Riski joka kannatti ottaa.

Ihana pidellä: Sofi Oksasen Norma oli kädessä poikkeuksellisen ihana pidellä ja sen kannessa on pienia mukavia kaiverruksia, joihin sormet eksyivät.

Ken on heistä kaikkein kaunein: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on harvinaisen hyvinmuodostunut ja puhdaspiirteinen, kuin veistos.

Sai itkemään: Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä 

Sai nauramaan: Kaikessa kauheudessaan Marjane Satrapin Persepolis on äärettömän hauska teos.

Sai haukottelemaan: Umberto Econ loputon Ruusun nimi ja uskonnolliset koulukunnat filosofioineen ja oppiriitoineen. Huokaus.

Sai aivot narikkaan: Zombeja siellä ja täällä, nurkan takana ja ihan nenän edessä. Kaikki tämä dokumentoituna eloonjääneiden kertoman perusteella. Maailma ei ole enää entisensä. World War Z.

Suomalaisin: Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Ekovaikuttaja: Kun kuulee uutisia, että joulua vietetään 20 astetta lämpimämmässä säässä Pohjoisnavalla, alkaa kylmätä ihan oikeasti. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on pelottava teos, joka saa myös miettimään omaa käyttäytymistään.

Villein ja oudoin: Tästä ei saa oikein kiinni mitenkään ja silti täytyy ihailla: Deborah Levyn Uiden kotiin, palkinto on sinun!

Surullisin: Rywka Lipszycin Ghettopäiväkirja kertoo satoja vuosia vanhan yhteisön viimeisistä hetkistä. Hyvin surullista luettavaa.

Pelottavin: Thomas Harrisin Uhrilampaat oli kyllä pelottavinta tänä vuonna.

Suurin roisto: Paha ei saa aina palkkaansa ja sen osoitti hyvin minulle Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Edgar puistattaa vieläkin.

Suosituin: Markus Torkebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän on kiinnostanut blogini vähäisiä lukijoita ylivoimaisesti eniten. Juoksijat googlanneet luultavasti sydäntä ja päätyneet sivulleni. No, hyvä kirjahan tämä on.

Tässä siis voittajat! Vuosi 2017 – täältä tullaan!


tiistai 27. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.


Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 


Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni. 



Rywka Lipszyc: Ghettopäiväkirja



Tässä on kirja, jota en ajatellut lukevani, vaikka kirjakaupassa sitä hypistelinkin. Aihe tuntui liian rankalta, ja jotenkin mielessä pyöri, että tänä vuonna holokaustikirjallisuus on ollut yliedustettuna lukemieni kirjojen joukossa. Toinen maailmansota kiehtoo ja holokausti sen karmeimpana ilmiönä vetää aina uudelleen puoleensa, mutta silti ajattelin jättäväni tämän kirjan väliin.

Pukki kuitenkin toi paketissa tämän käteeni – hyvä näin!

14-vuotiaan Rywka Lipszycin  kirjoittaman päiväkirjan (2015, suomennos 2016) tausta on uskomaton: neuvostolääkäri löysi sen Auschwitzin krematorion raunioista ja vei sen kotiinsa. Krematorioissa työskennelleiden juutalaismiehien tiedetään salaa kätkeneen maahan löytämiään päiväkirjoja ja dokumentteja. Tämä oli heidän vastarintaansa ja yritys dokumentoida rikoksia myöhemmälle maailmalle.  Rywka Lipszycin päiväkirja on luultavasti yksi näistä maahan piilotetuista teksteistä. Kirja päätyi vasta vuonna 2008 maailman tietoisuuteen, kun lääkärin perilliset luovuttivat sen tutkittavaksi Yhdysvalloissa.

Päiväkirjan tausta on niin erikoinen ja se on historiallisena dokumenttina niin arvokas, että kirjastakin melkein puolet on selittävää ja taustoittavaa tekstiä. Tämä on mielestäni hyvä ratkaisu, sillä ilman sitä lyhyehkö päiväkirjateksti saattaisi jäädä laimeaksi luettavaksi. Tiedän, että jotkut lukijat eivät ole tästä kuitenkaan innostuneet. Itse luin mielenkiinnolla myös alun. Valitettavasti vertausta Anne Frankin päiväkirjaan (jonka olen lukenut häpeäkseni vain puoliksi) ei voi olla tekemättä: se on kyllä itse tekstinä paljon vaikuttavampaa. Taustaansa vasten tämäkin päiväkirja on kuitenkin hieno lukukokemus. Pitää muistaa, että sen on kirjoittanut tyttö, jonka koulut keskeytyivät jo kymmenvuotiaana.

Päiväkirja sijoittuu vuoden 1943 lopusta vuoden 1944 kylmään kevääseen, eli gheton loppuvaiheisiin.  Lodzin ghetto oli Euroopan ghetoista pitkäikäisin, joten Rywkan ja hänen läheistensä kärsimys oli jatkunut jo vuosia. Äiti ja isä ovat jo kuolleet sekä kaksi pienempää alle kymmenvuotiasta sisarusta on kuljetettu tuhoamisleirille. Rywka elää serkkujensa luona yhdessä pienemmän siskonsa kanssa. Aikuiset ovat tästäkin perheestä jo kuolleet, vastuuta kantaa kylmäkiskoinen (ja varmasti äärettömän uupunut) 20-vuotias Estusia-serkku.

Päiväkirja kuvaa lohdutonta ympäristöä ja yhteisöä, joka on vauhdilla luhistumassa ja henkisesti jo riekaleina. Kaikesta nälästä, kovasta raadannasta, ihmisten pakkokuljetuksista ja jatkuvista sairauksista huolimatta Rywkan mieli on kirkas ja hän odottaa nuoren ihmisen vimmalla aikaa sodan jälkeen. Lohtua hän löytää uskonnosta, lukemisesta ja kirjoittamisesta, johon hänen rakas ystävänsä ja opastajansa Surcia oli hänet tutustuttanut.

Yhteisökin yrittää vielä pitää kiinni ihmisyyden rippeistä: uskonnollisia juhlia juhlitaan, vaikka ruokaa ei juuri ole, on kirjallisuuspiirejä, orpolasten adoptiotoimikuntia, nuorten kokouksia ja itsekyhättyjä kirjastoja. Yhteisö osoittaa myös solidaarisuutta: orpoja autetaan, omista ruoka-annoksista kerätään osuus sen menettäneille, eikä piileksiviä anneta ilmi. Kuitenkin Rywka toistuvasti suree nälän ja orjatyön negatiivista vaikutusta itseensä ja muihin. Hän useaan kertaan päiväkirjassaan toistaa, miten ghetossa heitä ei nähdä edes ihmisinä. Ehkä juuri tämä vähitellen tapahtuva ihmisyyden poistaminen juutalaisilta on kirjassa kamalinta luettavaa.

Rywka uskoo, toivoo ja rakastaa kaiken keskellä. Hän tulee läheiseksi ja hänen arkensa alkaa elää. Hän ei eroa tavallisesta teinistä juuri mitenkään. Se, mikä tapahtui hänelle, on tapahtunut ja tapahtuu valitettavasti tänäkin päivänä miljoonille. Turvallinen arki muuttuu kaaokseksi. Se, mistä ennen luki vain kirjoissa, tuleekin omalle kohdalle. Pelottavaa.

Mieleen jäi: "Silmieni eteen nousi kuva: himmeästi valaistu huone, ryhmä lapsia istuu pöydän ääressä tekemässä jotakin tai kuuntelemassa, kun luen heille. Luen heille ghetosta, kerron, näen heidän ihmettelevät katseensa, heidän päähänsä ei mahdu että jotain sellaista on voinut ollakaan...Ah, kunpa jo oikeasti elettäisiin sellaista aikaa." 

Matka ajassa: syksy 1943 - kevät 1944

Matka paikassa: Lodz, Puola

Kenelle: Toisen maailmansodasta, historiasta, aikalaiskertomuksista  kiinnostuneille

Miten tielleni: joululahja

maanantai 26. joulukuuta 2016

Vuosi blogaten

Hyvää tapaninpäivää ja tulevaa uutta vuotta kaikille blogini pariin rantautuneille! Huomenna on kulunut tasan vuosi siitä, kun päätin alkaa blogata lukemastani. Jihaa! Olen pitänyt tästä kiinni siis jo vuoden! Ihana matka tämä on ollut, enkä loppua halua edes ajatella. Kirjat ovat aarteita, joista en halua päästää irti.

Viimeiset viikot ovat olleet kuluttavan kiireisiä, eikä aikaa lukemiselle tai bloggaamiselle ole ollut. Koko ajan olen silmäillyt, hivellyt ja lukaissut kirjoja, mutta mitään en ole saanut loppuun asti luettua. Tuntuu, että kiire on vienyt keskittymiskyvyn. Mutta nyt on aikaa rauhoittumiselle! On ihana vain levätä ja rauhoittua – sekä lukea.

Pukki toi kaksi kirjaa, joista ainakin toisen saan luultavasti vielä tämän vuoden puolella luetuksi. Niistä siis myöhemmin. On aika myös katsoa taaksepäin kuluneen vuoden kirjoihin. Niistäkin huomenna lisää blogin synttäreiden kunniaksi. 

Uusi Helmet-haaste polttelee, kuten varmaan kovin montaa muutakin. Aion ottaa sen 100 kirjaa -haasteen rinnalle. Koen, että haasteet monipuolistavat lukemistani, joten tartun siis koukkuun. 

Nautinnollista joulun jatkoa vielä jokaiselle! 


maanantai 5. joulukuuta 2016

Fables, Legends in Exile Vol. 1


Halusin tässä taannoin uutta fantasiaa luettavaksi, ja kiitos Lukuisan vinkin, sitä todella sain! Luen vähän sarjakuvaa ja vähän fantasiaa, joten olen vierailla vesillä – ehkä juuri niin kuin pitääkin, kun astuu fantasian arvaamattomaan maailmaan. Innostuin niin, että vinkkasin Fables-sarjakuvasarjasta heti myös miehelleni, joka heitti takaisin julman tuomion: Nerd Alert! Vapauttavaa heittäytyä tähän, vaikka nörtteilyä olisikin. Pelkään, että luen koko 22-osaisen sarjan. 


Pitkän ja monipolvisen tarinan on alettava alusta, luvusta ja osasta yksi. Fablesin asetelma on alusta lähtien herkullinen ja outo: tutut satuhahmot ovat joutuneet jättämään valloittajien tultua oman kotimaansa ja he ovat paenneet maailmaamme. Ne hahmot, jotka menevät tavallisista ihmisistä asuvat New Yorkissa ja eläinhahmot ja muut liian erottuvat hahmot asuvat maaseudulla farmilla. Satuhahmot elävät ja kokevat arkea karusti ja proosallisesti, kuten me muutkin kuolevaiset, mutta omaavat samalla voimia ja yliluonnollisia kykyjä – satuhahmoja kun ovat.

Fablesin ensimmäinen osa Fables, Lagends in Exile (2003) lähtee liikkeelle salapoliisitarinalla: Lumikin sisar Red Rose (Punaruusu? Lumikilla on siis sisar saduissa, mutta hän on ainakin tälle suomalaiselle lukijalle jäänyt tuntemattomaksi) on kadonnut, ehkä jopa tapettu. Kuka on murhaaja?

Mikään kovin vetävä tai yllättävä ratkaisultaan ei ensimmäisen osan arvoitusdekkaritari ole, mutta se esittelee tulevan tarinan henkilöitä ja luo maailman, jonka uskon olevan loputtoman rikkaan erilaisille kertomuksille. Mitä tuokaan tuleva, mitä tapahtuikaan menneisyydessä? Kehittyvätkö tutut satuhahmot tarinan edetessä?

Bill Willinghamin, Lan Medinan, Steve Leialohan ja Craig Hamiltonin yhteistyön on komeaa katseltavaa. Kynän jälki on pikkutarkkaa ja helppoa seurattavaa, mutta välillä mukaan mahtuu yllätyksiä. Mietin, vaihtuuko tyyli pitkän sarjan myöhemmissä osissa, vai onko oma sarjalle tunnistettava tyyli luotu jo ensimmäisillä sivuilla. Se jää nähtäväksi.



Mieleeni jäi: Novellikatkelma varsinaisen sarjakuvan jälkeen. Sujuvasti tarina muovautuu genrestä toiseen. 

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York ja satuolentojen "homelands"

Kenelle: Niille, jotka uskaltavat nauttia aikuisille suunnatusta fantasiasarjakuvasta

Miten tielleni: Kirjastosta 


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni