sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mats Strandberg: Risteily

Taisin viime postauksessa sanoa, että tarvitsen rankan lukukokemuksen seuraajaksi jotain aivan muuta. No, ruotsalaisen Mats Strandbergin kauhuromaani Risteily (2015, suomennos 2016) on jotain aivan muuta kuin edellinen lukemani teos. Kovin kevyttä luettavaa ei tämäkään ollut, vaikka "kevyeksi" kirjallisuudeksi tämän luokittelen. Miettiä ei paljon tarvinnut, vaan yrittää ainoastaan paikantaa tapahtumat (yleensä runsas ja ylitsevuotava verenvuodatus) tuttuakin tuttummille ruotsinlaivan käytäville. Kaikki muu onkin valmiiksi katettua ja tarinan liikkeelle lähdettyä myös melko ennalta-arvattavaa, vähän kuin meriaamiainen Siljalla. Aivot narikkaan, sillä tax-free ja muut ilot kutsuvat!

Täytyy myöntää, etten ole yliluonnollisen kauhun ystävä. Olen lukenut genreä hyvin vähän, vaikka muutamat lukemani Stephen Kingin kirjat ovat olleet hyviä kokemuksia. Jokaista teosta pitää arvioida oman genrensä sisällä, ja varmasti genren ystävät osaisivat arvioida tämänkin teoksen paremmin kuin minä. Jokin kauhussa minua kuitenkin kiehtoo, koska tämän kirjan latasin koneelleni. 

Kirjan kansi on karmiva ja veti heti puoleensa, mutta vielä enemmänja tässä kirjassa erityisesti veti puoleensa tapahtumapaikan arkisuus. Minulla, kuten suurimmalla osalla suomalaisista ja mitä ilmeisemmin myös ruotsalaisilla, on vahva muistijälki parhaat päivänsä nähneiltä Itämeren risteilylautoilta. Suljettuna paikkana sehän mitä parhain kauhun tai dekkarin tapahtumapaikka! Tässä on myös tämän teoksen vahvuus. Risteily kuvataan juuri sellaisena kuin se minullekin on aivoihin piirtynyt. 

Tämä risteily ei kuitenkaan ole kaikilta osin tavallinen, sillä mukaan on päätynyt salaperäiset uhkaavat matkustajat, äiti ja pieni poika. Kirjan puolenvälin jälkeen alkaa sellainen vampyyri/zombi-ilakointi, että lukijakin lopulta innostuu. Alku tässä kirjassa on mielestäni tylsä, eikä liian myöhään alkanut jännitys ole sitä suurinta sekään.   

Suurin ongelma tässä kirjassa minulle oli se, etten saanut yhteenkään kirjan lukuisista henkilöistä oikein minkäänlaista yhteyttä tai suhdetta.  Eikö juuri tämä ole kauhussa tärkeää, sillä muuten ei pelkää yhdessä henkilöiden kanssa ja heidän puolestaan? Kaikki jäivät nyt pinnallisiksi ja osa jopa vastenmielisiksi hahmoiksi. Täytyy myöntää, ettei osan verinen kohtalo juuri harmittanut. Tuntuu, että kirjailija jopa vähän moralisoi risteilykansan pinnallisuutta ja irstailua. Sodoman ja Gomorran meininki saa todellisen koston. Sisältä kuolleet ihmiset päätyvät sitten lopulta kirjaimellisesti eläviksi kuolleiksi.

Jonkinlaista pientä asenteellisuutta olen havaitsevanani suomen kieltä kohtaan. Kirjassa useassa kohdassa mainitaan sen olevan outoa, konsonanttien (!) täyttämää, rumaa ja käsittämätöntä. No joo, onhan naapurikansojen välillä pientä latautunutta uteliaisuutta ja paheksuntaa. Annan anteeksi siis. 

Ihan ok-tunnelma kuitenkin jää, jos yritän summata lukukokemusta. Tämä oli helppoa ja viihdyttävää, vaikka todella mitäänsanomatonta. Helmet-haasteeseen tämä kirja uppoaa kohtaan #6 (kirjassa on monta kertojaa). Pistän mutkia aika tavalla suoriksi, sillä tarinassa on hänkertoja koko ajan, mutta näkökulma vaihtuu luvuittain eri henkilöiden välillä. Luvut on nimetty kulloisenkin kokijan mukaan. Kelpaa siis mielestäni tähän.   

Mieleen jäi:
"Dan seuraa jälkiä. Uusia hajuja nousee kokolattiamatosta joka askeleella. Jostain hytistä kuuluu miehen nyyhkytystä. Kauempana suljetun oven takaa kuuluu musiikkia. Vanha ihminen nauraa kunnes alkaa yskiä. Kaikki nämä elämät täällä."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: Itämeri Ruotsin ja Suomen välissä

Kenelle: yliluonnollisen kauhun ystäville, muille ehkä vähän liikaa tai liian vähän.

Miten tielleni: ostettu e-kirja 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

David Grossman: Sinne missä maa päättyy


Mitä tulinkaan lukeneeksi? 

Joskus todella harvoin törmää kirjaan, joka on kirjoitettu itse ihmisyydestä sydänverellä. Harva teos kertoo elämästä ja kuolemasta uskottavasti ja samalla niin kipeästi, että se riipaisee syvältä lukijan jäädessä haukkomaan henkeään. Harvoin lukee kirjaa, joka onnistuu luomaan kokonaisen elämän – verta ja lihaa olevat henkilöt – kansiensa väliin. Harvoin kirja saa itkemään.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (2009, suomennos 2011) on tällainen teos. Se on liioittelematta yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä, tuliko siis myös vuoden paras lukukokemus heti alkuun.  Se herätti niin vahvoja tunteita, että vain harvoin mikään fiktio on näin koskettanut. 

Sinne missä maa päättyy on Oran, noin 50-vuotiaan israelilaisen sotilaan äidin, ja hänen kahden rakastettunsa tarina. Ora saattaa pahojen aavistusten vaivaamana nuoremman poikansa sotaoperaatioon jo päättyneen armeijapalveluksen päätteeksi. Hänen epätoivoinen yrityksensä paeta huonoja uutisia – poikansa mahdollista kuolemaa – on lähteä uutisten ja kuolinviestien tuojien saavuttamattomiin vaeltamaan pitkin maata. Mukaan patikoimaan hän repäisee poikansa isän, Avramin,  joka ei ole koskaan nähnyt lastaan. Matka menneisyyteen, rakkauden, äitiyden, isyyden ja sodan syövereihin alkaa. 

Ora elää kahden elämänsä miehen, Avramin ja Ilanin välissä. Hän rakastaa heitä kumpaakin, eikä pysty eroamaan kummastakaan. Perhe hänellä on Ilanin kanssa, mutta Avram on kaikessa varjona mukana kipeästi. Kirjassa kuvataan Oran kertomusten kautta väläyksiä rakkaan perheen arjesta, äitinä ja vaimona olemisesta. Isyys ja ystävyys ovat myös kirjan keskeisiä teemoja. Grossman kuvaa varsin uskottavasti israelilaisen perheen arkea ja heidän satunnaisia ja joitakin pidempiä kohtaamisiaan palestiinalaisten kanssa. 

Kirja on kieleltään vahvaa ja upeaa. En ihmettele yhtään, että Grossman on palkittu kirjailija ja ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Niin poikkeuksellisen hienoa vielä käännöketjunkin jälkeen ensin hepreasta englanniksi ja siitä suomeksi käännetty teksti on. Miten hienoa käännöskirjallisuutta! 

Kerronta haastaa lukijan, sillä se pomppii ajassa ja paikassa monesti kesken sivunkin.  Kaikki liittyy kaikkeen, sillä ihminen harvoin elää vain tässä ja nyt – menneisyys haavoineen ja tulevaisuus pelkoineen ovat aina mukana. Kerronta siis harppoo kuin ihmisen ajatukset. 

Kirjan sävy on mielestäni synkkä, jopa toivoton. Menettämisen pelko on aina läsnä ja koko yhteiskunta on katkeruuden sekä menetyksen rampauttama. Sota jatkuu ja jatkuu, äidit synnyttävät, kasvattavat ja hautaavat uusia sotilaita sukupolvesta toiseen. Yksittäinen ihminen joutuu tähän groteskiin näytelmään uhraten perheensä, lapsensa, oman sielunsa. Se on vahva kannanotto rauhan puolesta. 

Grossman itse menetti Libanonin sodassa vuonna 2006 oman 20-vuotiaan poikansa aivan kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tätä taustaa vasten lukeminen tekee lähes kipeää. Poikkeuksellinen teos, jota suosittelen kaikille, vaikka Lähi-idän loputon riitely ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli tällaisen upean järkäleen (kirja on yli 600 sivua pitkä) jälkeen on, että mitä uskaltaa tämän jälkeen lukea. Jää vähän tyhjä olo. Seuraavan kirjan täytyy olla jotakin aivan muuta, muuten pelkään sen jäävän tämän jalkoihin täysin. 

Pitkään mietin, minkä kohdan Helmet-haasteesta vedän yli tällä teoksella. Tämä on upea käännöskirja,  ja se on palkittu ja sitä on suositeltu eri kirjablogeissa, mutta valitsen kuitenkin haasteen ensimmäisen kohdan: kirjan nimi Sinne missä maa päättyy on hyvin kaunis ja se muuttuu vielä kauniimmaksi kirjan sanomaa vasten. 

Mieleen jäi:
"Ora parahtaa, pitelee tiukasti päätään kaksin käsin ja kiroaa käynnissä olevan sodan sydämensä pohjasta – ikiaikaisen sodan, joka on taas kerran tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän avaa suunsa ammolleen, paljastaa hampaat huulien alta ja hänen kurkustaan kajahtaa riipivä huudon säe joka vaientaa linnut siihen paikkaan" 

Matka ajassa: 2000-luvun alku, 1970–1990-luku

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Jokaiselle äidille ja isälle, lapselle, ystävälle

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri



Ernest Hemingwayn klassikko Vanhus ja meri (1952, suomennettu 1952, lukemani painos vuodelta 2009) on koko 133 sivun voimalla kertomus peräänantamattomuudesta, taistelutahdosta, uskosta, epäuskosta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Läsnä taitaa olla enemmänkin eri tunteita, ihmisyyden koko kirjo. Se on myös mielestäni ylistys merelle ja kalastamiselle – taitavat olla pyhä asia edelleen monelle. Ihme kyllä tällainen minulle kovin vieraasta aiheesta kertova ja mielessäni ennakkoluuloisesti jo pölyyntyväksi klassikoksi luokiteltava teos jotenkin kosketti. Tarina on lyhyt, mutta vahva.

Vanha kuubalainen kalastaja, Santiago, ei ole kahdeksaankymmeneenneljään päivään saanut saalista ja hän on saanut jo epäonnisen stigman päälleen kalastajien parissa. Huono onni on saanut hänelle läheisen oppipoijankin vaihtamaan vasten tahtoaan veneseuruetta. Poika ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan vanhukseen, vaan uskoo vanhukseen ja huolehtii hänestä kuin isästään.

Vanhus päättää lähteä tavallista kauemmas avomerelle yksin vähin vesi- ja ruokavaroin pienellä veneellään. Koko ajan mietin, että päättyyköhän tarina hyvin, sillä viitteet ainakin oli suureen tragediaan. Seuraa suuri kädenvääntö vanhuksen ja kalan (tai ehkä laajemmin meren) välillä. Tämän kädenväännön tulosta saa lukija odottaa aivan viimeisille sivuille. 

Kamppailusta tulee elämän ja kuoleman kysymys, aika todistaa itselleen ja pojalle vanhuksen olevan todellinen kalamies: "Ne tuhannet kerrat, jolloin hän jo aiemmin oli todistanut se, eivät enää merkinneet mitään. Nyt hän todisti sen taas uudestaan. Joka kerta oli uusi kerta, eikä hän koskaan tätä todistaessaan muistellut menneitä."  

Kirja on ensimmäinen ja helposti verkkoon uinut Helmet-haasteen saalis tänä vuonna. Samalla klassikko löytyy myös 100 kirjaa -haasteesta. Mukava suupala siis! Luin sen oikeastaan yhdeltä istumalta, sillä kieli oli niin sujuvaa ja kerronta jotenkin kovin intensiivistä. Ihmettelen, että olen onnistunut olemaan lukematta Hemingwaytä ennen tätä. Turhaan olen kartellut hänen kirjojaan.

Vanhus ja meri täyttäisi monen Helmet-haasteen kohdan: se kertoo vanhuksesta, olen halunnut lukea sen jo pitkään, kannessa on sinistä ja valkoista, sekä se on käännöskirjallisuutta. Tällä kertaa kuittaan haasteesta kuitenkin kohdan 48. (kirja kertoo aiheesta, josta tiedät hyvin vähän). En tiedä kalastuksesta juuri mitään, mutta tämä kirja sai sen vaikuttamaan melkein taiteelta ja itse elämältä. Kirja vilisi sanoja, joihin en ole pitkään aikaa törmännyt: siimoja, harppuunoita, kalojen nimiä, veneen eri osia. Minua kalastus ei kiehdo, mutta pystyn ehkä tämän kirjan luettuani ymmärtämään jotakin sen lumosta. 



Mieleen jäi:
"Silloin kala heräsi eloon kuolema sisässään ja ponnahti korkealle vedestä näyttäen suuren pituutensa ja leveytensä ja voiman loistonsa. Se näytti jäävän riippumaan ilmaan veneessä olevan vanhuksen yläpuolelle. Sitten se putosi veteen niin että räiskähti, ja kuohaa pärskyi vanhuksen ylle ja kaikkialle veneeseen." 

Matka ajassa: 1950-luku (?)

Matka paikassa: Kuuban rannikko Havannan lähistöllä

Kenelle: Kaikkia elämän haasteisiin joutuvia tämä koskettaa

Miten tielleni: Kirjastosta