sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sandra Brown: Mean Streak


Tavallaan tämän kirjan ja siitä tehdyn elokuvan olen lukenut ja katsonut ainakin sata kertaa. Aina kauniilla päähenkilöllä on uusi nimi, hänen petollisella miehellään uusia konnuuksia takataskussa ja ihastus on komea, vähän pelottava, mutta ah, niin täydellinen silti. Tämän Sandra Brownin Mean Streak -trillerin (2014) lainasin sokkona OverDrive-sovelluksesta ja jo ensi sivuilta tiesin, mitä kirjassa suunnilleen tulee tapahtumaan ja miten se tulee päättymään. Romanttinen jännitysromaani on genrenä niin kliseinen, että ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta: sitä saa, mitä tilaa.   

Nuori lääkäri, Emory treenaa järjestämäänsä hyväntekeväisyysmaratoniin kiihkeästi. Hän lähtee miehensä vastustuksesta huolimatta vuorille treenaamaan ja häviää Pohjois-Carolinan erämaahan. Jäljet häviävät, eikä poliisi pääse kadonneen jäljille.

Emory herää tajuttomuudesta salaperäisen ja pelottavan miehen luota. Mies ei suostu kertomaan nimeään eikä viemään häntä takaisin. Onko mies kaapannut vai pelastanut hänet? Kuka hän on ja miksi hän piileksii vuorilla? Pääseekö Emory pakenemaan? 

En paljasta juonta enempää, mutta melko tuttuja polkuja Sandra Brown lukijaansa johdattaa. Kirjailija on minulle ennalta tuntematon, mutta ilmeisesti hän on painoskuningatar, jonka teoksia on käännetty myös suomeksi. Paremman puutteessa voisin uudelleenkin lukea viihteeksi jonkun hänen teoksensa, mutta en kyllä voi suuremmin suositella. 

Luen kirjoja laidasta laitaan ja uskon kaikenlaisella kirjallisuudella olevan paikkansa. Viihdekirjallisuus – edes se halveksittu naisten romanttinen kirjallisuus – ei ole automaattisesti huonoa kirjallisuutta. Tämä kyseinen kirja ei vaan sytyttänyt. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja sopii tarpeeksi hyvin kohtaan #15 (kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen). Päähenkilö treenaa ja juoksee läpi kirjan, joten käyköön nyt tähän.



Mieleen jäi: Äänikirjan mieslukija näytteli eri ääniä hienosti läpi kirjan.

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Pohjois-Carolina

Kenelle suosittelen: No jaa, eipä ole lapsenlapsille tästä kertomista. Jos et muuta löydä, saatat tämän parissa viihtyä.

Miten tielleni: Äänikirja työmatkoilla

torstai 20. huhtikuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut


Kanadalaisen novellistin Alice Munron jo vuonna 1982 ilmestynyt novellikokoelma Jupiterin kuut sai vihdoin tänä vuonna suomennoksensa – ja mikä suomennos se onkaan! Munron teksti välittyy rikkaalla, kauniilla ja mielenkiintoisella suomella. Kirjailijaa tietysti täytyy kiittää ensiksi tästä lukunautinnosta, mutta myös kääntäjä, Kristina Rikman, tekee upean työn. Munro on palkittu ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013, ja Rikmanille myönnettiin 40-vuotisesta käännöstyöstään Pro Finlandia -mitali vuonna 2014. Lukija tietää saavansa laatua luettavakseen.

Munro kirjoittaa lukuisista kohtaamisista, joissa ihmiset eivät kuitenkaan aivan kohtaa. Kaukaiset sukulaiset pysyvät kaukaisina, lähes käsittämättöminä, vaikka tulevatkin kyläilemään. Yhteyttä ei synny. Rakkaus on myös saattanut pettää tai kulua loppuun. Nainen ei löydä miestään tavalla, joka tyydyttäisi. Jäljelle jää turhautuminen, peitelty kiukku, luopuminen ja sisäinen halveksunta – ja kuitenkin myös miellyttämisen tarve on aina vieraana. Välillä hukassa on mies, välillä lapsi.  

Kaikkien yhdentoista novellin keskiössä on nainen. Hän, novellista toiseen erinimisenä, tulee usein vaatimattomista tai jopa askeettisista oloista ja on jo ehtinyt vanhenemisen porteille tai on jo vanhainkodissa. Hän pohtii elämän loputonta arvaamattomuutta tai vielä traagisempaa ennalta-arvattavuutta. Pienet valinnat, sattumat ja onnettomuudet ovat saattaneet muuttaa koko elämän suunnan. 

Mikään edellä mainittu ei välity lukijalle alleviivattuna selvänä viestinä. Kaikki on puettu vihjailuun, hienovaraiseen huumoriin ja traagisiin yksityiskohtiin. Näkökulma vaihtuu ainakin yhden novellin sisällä kappaleesta toiseen niin, että lukijan on välillä hankala seurata tapahtumia. Novelleissa tapahtuu vähän – vaikka kerralla voikin sitten rysähtää kaikki – henkilöitä taustoitetaan ja heidän ajatustensa annetaan lentää villinä. Heidän ulkonäköään ja vaatteitaan kuvataan todella värikkäästi. 

Kaikki kokoelman novellit ovat hienoja, mutta suosikikseni nousi ensimmäinen kahdesta erilaisesta sukulaistätilaumasta kertova Chaddeleyt ja Flemingit. Kahden suvun naimattomat tädit ovat toistensa vastakohtia ja kuitenkin aivan yhtä herkullisia hahmoja. En ollut lukenut Munroa ennen, ja tämän novellin parissa iski heti vahva tietoisuus: "Mitä tämä on? Vähän outoa, mutta tästä minä pidän." Toivottavasti saan aikaiseksi lukea Munroa myös lisää, vaikka hetken on kyllä hengähdettävä ja vähän toivuttavakin hänen tarinoistaan.

Helmet-haasteeseen tämä teos saa vastata kohtaan #23 käännökirja. Miten upeaa lukea maailman parhaita teoksia omalla äidinkielellä. Toivottavasti saamme suomeksi näin upeita käännöksiä jatkossakin. 

Mieleen jäi:

"Hän oli havainnut jotain uutta tällä matkalla. Ihmiset eivät enää halunneet tutustua häneen. -- Hän ei ollut lihonut eikä laihtunut eikä vanhentunut silmiinpistävästi, mutta yhtä kaikki hän oli lakannut olemasta tietynlainen nainen ja muuttunut toisenlaiseksi. -- Hän yritti tosissaan, kerran toisensa jälkeen.Toisinaan hänen harkitut mielivaltaiset tekonsa ja tapansa elää jaksoivat ilahduttaa häntä." 

Matka ajassa: sodan ajasta 1900-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Kanada

Kenelle: Jos et pelkää vähän haastavampaa novellikirjallisuutta, tartu ihmeessä.

Miten tielleni: Kirjastosta 



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

1/3 katsaus (maailmanvalloitus ja vähän muutakin)


Kirjojen tapahtumapaikat lukujärjestyksessä. Huomaa vapaat, villit viivat!


Pääsiäisen suklaamunia popsiessa teki mieli muistella kulunutta vuotta ja miettiä, mitä onkaan tullut luetuksi jo tähän mennessä. Olen nähnyt 1/4-blogikirjoituksia, mutta minä myöhäisherännäinen nappaan nyt itselleni 1/3-katsauksen. 

Tänä vuonna lukemistani on hallinnut Helmet-haaste, joka on osoittautunut toistaiseksi todella helpoksi suorittaa. En ole erityisemmin joutunut vielä valitsemaan "lista edellä" lukemistani, vaan kirjat ovat jotenkin vain loksahtaneet milloin mihinkin kohtaan. Varmaan pian joudun tietoisesti etsimään kirjoja täyttämään haasteen eri kohtia, mutta vielä niin ei ole käynyt. Menetän yleensä nopeasti kiinnostukseni haasteisiin tai listoihin, mutta nyt tämä haaste on tuntunut mukavalta. 

Parhaat lukukokemukset tähän mennessä:

John Williams: Stoner 

Mahtavaa, vaikkei kovin helppoa kirjallisuutta. Ei lisättävää. Jos et ole vielä lukenut, lue!

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Jännittävin, järkyttävin ja yksinkertaisesti lumoavin pitkään aikaan lukemani kirja. Orjuudesta ja pakomatkasta kertova historiallinen romaani on palkittu (mm. tuore Pulitzer-palkinto) ja ylistetty. Ihmettelisin suuresti, jos tätä ei pian suomenneta. Ehkä jo työn alla jollakin – toivottavasti.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Vaikuttava, intensiivinen sodanvastainen julistus ja katsaus israelilaisen perheen absurdiin arkeen. Kirja on melko pitkä – ehkä liiankin – mutta piti otteessaan.



Muita huomioita lukemisestani:

Olen lukenut paljon englanniksi, ja se on ollut mahtavaa. Pienen hypyn se aina vaatii, mutta on osoittautunut riskin arvoiseksi. 

Olen työmatkoilla kokeillut äänikirjoja. Loistavaa! Suuri kiitos kirjastoille niiden lisääntyneestä määrästä. 

Novelleita ei ole tullut luettu valitettavasti. Kaksi kokoelmaa – ja todella hyviä sellaisia – on nyt meneillään onneksi.

Runot. Apua! En ole lukenut pitkään aikaan mitään. Se täytyy korjata. Sarjakuviakin olen lukenut vain kaksi tänä vuonna, mikä on kyllä enemmän kuin yleensä. Siihen olen tyytyväinen.

Kaiken kaikkeaan tämä vuosi on ollut loistava lukemisen puolesta. Mitään hirmuista pettymystä ja loputonta jumitusta en ole vielä kohdannut.  

Maailmaa on tullut valloitetuksi: 

Olen viihtynyt USA:ssa yllättävän hyvin ja Suomessa vain kahden kirjan verran. Vähän yllättävää. Toivottavasti luen tänä vuonna vielä Aasiaan sijoittuvia paikkoja. Afrikassa olen sentään käynyt yhden kirjan verran. 

En tiedä paljonko arvoa kannattaa laittaa tapahtumapaikkojen hamstraamiseen, mutta onhan se mielenkiintoista, että maailmaa voi näinkin "nähdä".

Taannoin ylistin Berliiniä. Sinne tulen jo lähiaikoina tekemään lukumatkan ainakin kahdesti. Paikka ja sen historia kiehtoo.


Tästä on hyvä mennä eteenpäin.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa

Pääsiäiskanakin ihmettelee Siepparia


"Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluaisin olla."

J.D.Salingerin klassikko Sieppari ruispellossa (1951, Saarikosken suomennos 1961, Schroderuksen uusi suomennos 2004) on ollut pitkään (totuuden nimissä vuosikymmenen ainakin) lukulistalla. Se on niitä teoksia, joista on paljon tietämystä ja ennakkokäsityksiä. Se kuuluu yleissivistykseen ja sen nimi pompahtaa vähän väliä eteen yllättävissä yhteyksissä. Melkein niin tuttu, ettei ole tehnyt mieli lukea.

Täytyy myöntää, etten oikein odottanut tämän kirjan lukemista. Olin melko varma, että petyn tai päädyn ärtymään jonkinlaiseen (teko)taiteelliseen tajunnanvirtatekstiin. Kerran aiemminkin olin yrittänyt tarttua teokseen opiskeluvuosina saatuani sen lahjaksi. Saarikosken slangisuomennos alkoi aivan ensisivuilta tainnuttamaan ja lopullinen tyrmäys tuli toisen luvun kohdalla. Jätin kirjan kesken ja työnsin sen vuosiksi kirjahyllyyn. Siellä se on pölyttymässä edelleenkin. En halua antaa väärää ylimielistä todistusta: Saarikosken suomennos on aikansa kulttuuriteko ja varmasti tekee kunniaa omalla persoonallisella tavallaan alkuperäiselle tekstille, mutta minulle se ei vaan avautunut Saarikosken kynän kautta.

Omaksi onnekseni tajusin yrittää uutta Arto Schroderuksen suomennosta ja pääsin tutustumaan ja kokemaan Salingerin tekstin, sillä tämä päätyi jopa vahvaksi lukukokemukseksi. Jos joku teos on yllättänyt positiivisesti, niin se on tämä.

Nuori Holden Caulfield on hukassa kuten vain nuori aikuistumisen kynnyksellä voi olla. Hän on saanut kaiken helposti, elää yltäkylläisyydessä ja etuoikeudessa, mutta mikään ei tunnu miltään. Ihmiset ja kulttuuri ympärillä on falskia ja tyhjää, ja vaikka Holden sen välillä kokeekin hervottomana, se ajaa hänet masennuksen partaalle. Kirja seuraa muutamaa onnetonta päivää New Yorkissa Holdenin opinahjon heitettyä hänet ulos piiristään. Lukijalle kuitenkin jää olo, että nämä ovat luultavasti ne surkeimmat päivät ja toivoa paremmasta on.

Holden on teinikulttuurin ja -kirjallisuuden eksynyt, uhmakas, kyyninen, aitoutta etsivä prototyyppi. Hänessä tiivistyy modernin (vai onko tämä jo peräti postmodernin) ihmisen elämän tyhjyys ja tuska. Ihmiset ympärillä ovat tyhjiä tai pinnallisia ja pakenevat Hollywoodin tuotoksiin ja kuluttamiseen. Välillä on vaikea uskoa, että kirja on kirjoitettu jo aivan 50-luvun alussa. Amerikka oli jo silloin kovin tämän päivän oloinen.

Teatteri, elokuvat ja osa kirjoista, ihmissuhteet sekä seksi on tyhjää täynnä, mutta lapset edustavat aitoa ja totta. Voin kuvitella, että tästä teoksesta on pahennuttu, sillä sen kieli ei vieläkään säästele. Sellainen on nuoruus ja sen raaka mustavalkoisuus.

Pidin siis Siepparista. Se sai minut nauramaan ja se kosketti, mutta voin silti ymmärtää, että nuoren Holdenin kärsimykset voivat ärsyttääkin. Täydet viisi tähteä klassikolle minulta siis!

Tämä kirja pitäisi varmaankin Helmet-haasteessa pistää kohtaan käännöskirja, mutta lukijan itseoikeudella laitan tämän kirjan kohtaan #32, kirja on inspiroinut muuta taidetta. En tiedä olenko ainoa, mutta minä törmään erilaisiin intertekstuaalisiin leikittelyihin vähän väliä, niin vankka tämän teoksen paikka on osana amerikkalaista ja maailmanlaajuista kirjallisuutta. Salinger oli aikanaan ajan hermolla tai jopa aikaansa edellä, ja hän loi jotain, joka elää edelleen.

Hyvää pääsiäistä, rakas lukijani!

Mieleen jäi: "Jotkut saattaa etsiä päiväkausia jotain mitä ne on hukanneet. Minulla ei taida olla koskaan mitään sellaista, minkä hukkaamisesta välittäisin kovin paljon. Ehkä minä olen sen takia osaksi raukka. Ei se tosin mikään selitys ole. Ei tosiaankaan. Ei pitäisi olla raukka edes osaksi." 

Matka ajassa: 1950-luvun alku tai 1940-luvun loppu 

Matka paikassa: New York

Kenelle suosittelen: Nuoruuden kokeneille :)

Miten tielleni: kirjastosta


torstai 6. huhtikuuta 2017

Yuval Harari: Homo Deus, A Brief History of Tomorrow




Kuuntelin Yuval Noah Harari lähinnä työmatkoilla israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin ihmiskunnan tulevaisuutta pohtivan teoksen Homo Deus – A Brief History of Tomorrow (2015, englanninkielinen käännös 2016, suomenkielinen käännös ilmeisesti tulossa). Kirja herätti minussa vahvoja tunteita ihailusta ärtymykseen ja hämmennykseen. Teki mieli keskustella kirjasta jo sen ensi sivujen jälkeen. Onko ihmiskunta todella näin kuilun reunalla?

Yuval Harari ja hänen teoksensa – erityisesti aiempi viime vuonna suomennettu ja suurta suosiota saavuttanut Sapiens, Ihmisen lyhyt historia – tuntuvat olevan kaikkien huulilla. Itse en ole edellistä teosta vielä lukenut, vaikka se jo ikkunalaudalla odottaakin kirjamessuilta hankittuna. Homo Deus - kirjasta voi lukea esimerkiksi Helsingin Sanomien kolumnista. Hämmentänyt teos on ilmiselvästi muitakin.

Kovin ruusuista kuvaa Hareri ei anna tulevaisuudestamme. Uskonto on ohitettu, ja seuraavaksi taakse jää humanismi sekä liberalismi, kun ihmiskunta – tai pieni osa meistä – upgreidaa itsensä jumaliksi nollin ja ykkösin. Data on valtaa, ja sen hintana ovat ihmisen vapaus ja yksityisyys. Yuval menee vielä pidemmälle ennustuksissaan, maallikon korvin jopa scifin puolelle: ihmisen ja koneen yhdistelmä, ihmisen paranneltu versio Homo Deus ohittaa ja alistaa Homo Sapiensin. Ihminen on astumassa kuilun reunalle, tuntemattomaan. Mitä ihmiskunnan perusrakenteille, kuten perheille, tapahtuu, kun ihmisikää pystytään venyttämään 150 vuoteen? 

Isoin osa kirjaa on ihmisen historiaa. Tässä Harari on mielestäni vahvimmillaan. Hän liikkuu hengästyttävällä vauhdilla ja notkeudella sosiologian, psykologiaa, biologian, kulttuuritutkimuksen ja historian kentillä ja tekee vaikuttavan yhtenäisen kudoksen. Tällainen ihminen on ollut ja tällainen hän on nyt. 


Kirjoittaja puolustaa eläinten oikeuksia ja käyttää paljon aikaa todistaakseen, ettei ihminen ole lajitovereitaan erityisempi ja että uskonto on menettänyt otteensa ihmiseen. En voi olla kysymättä, eikö tämä ala olla jo moneen kertaan kirjoitettua? 


Millainen on ihmisen tulevaisuus? Yuval Harari, toivottavasti olet väärässä. 


Helmet-haasteen kohtaan #13 (kirja kertoo sinusta) uppoaa tämä kirja. 



Mieleen jäi: Scifiäkö tämä on? 

Matka ajassa: historian hämärästä aina hamaan tulevaisuuteen.

Matka paikassa: koko maailma

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: äänikirjana Storytel-palvelusta 





maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies


"Pää on heikosti hallittavissa oleva kone. Tasapainoilu hyvän ja pahan tiedon kanssa tekee ihmisestä ihmisen. Silloin ihminen voi kasvaa maailman kaltaiseksi, tajuta kaikki värit ja hallita pimeyden ja valkeuden välisen suhteen. Ei olla mikään jumala. Eikä mikään paholainen. Ei mikään mustavalkoinen, vaan ihminen."

Joskus jokin kirja kiilaa ohitse lukusuunnitelmien ja hetkellinen lyhyt kohtaaminen vaatii lukemaan. Istuin sattumalta Tuomiokirkossa Helsingin Sanomien toimittajan Kimmo Oksasen kanssa saman puolityhjän penkin vastakkaisilla reunoilla, ja mietin ohimennen, etten ole lukenut hänen sairaudestaan kirjoittamaansa kirjaa. Paljon kirjasta on kirjoitettu ja puhutta – tunnistin ja tiedän Oksasen juuri siitä.  Kuuntelin saarnaa kärsimyksestä ja lähimmäisen kohtaamisesta. Kimmo Oksasen käsi kirjoitti hurjasti, kun kirkossa luettiin turvapaikanhakijoille annettuja kielteisiä päätöksiä. Vältin katsomasta häneen, mutta päätin lukea hänen kirjansa.   

 Omaelämänkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies (2015) kertoo Oksasta kohdanneesta herpes- ja bakteeritulehduksesta, joka tuhosi hänen kasvonsa ja vei melkein hengen. Kirja kertoo sairastumisesta, toipumisesta ja sopeutumisesta uuteen elämään uusin kasvoin. Sairaus vie paitsi ulkonäön, se kariuttaa myös parisuhteen ja vaikuttaa ihmissuhteisiin. Oksanen huomaa olevansa masentunut, yksin ja asunnoton. Oksanen ei kuitenkaan missään kirjan aikana vaivu itsesääliin tai katkeruuteen, vaikka myöntääkin näiden tunteiden kanssa painivansa. Päinvastoin: kirja on minusta haikean lämmin ihmisyyden kuvaus ja pyrkii paljon laajemmalle kuin yhden sairaskertomuksen selostukseen.

Kirja on täynnä kohtaamisia kärsivien ja kuolevien kanssa. Elämä on lyhyt ja ihminen kovin pieni. Tärkeintä Oksasen tekstissä tuntuu olevan toinen ihminen ja hänen läheisyytensä tämän kaiken keskellä. Miten kohtaan lähimmäiseni?

Jokainen suomalaista terveydenhuoltoa käyttänyt tunnistaa itsensä tästä kirjasta: Loputon jonottaminen, sairaaloiden käytävät ja sinne eksyneet ihmiset, turvattomuus ja lopulta kiitollisuus, kun saa apua - tai edes toisen ihmisen hetkellisen kosketuksen. Henkilökunta on vahvaa, ammatillista, yleensä ystävällistä, mutta välillä myös töykeää. Järjestelmä toimii, mutta sen valtaviin lonkeroihin on moni unohtunut. Ihminen on heikoimmillaan sairaana ja toisten armoilla. Kenelle apu kuuluu ja ketä olisi armollisempi olla auttamatta? 

Oksanen kirjoittaa hienosti. Teksti on välillä jopa runollisen kuvallista ja herkkää. Tämä yllätti, sillä en odottanut lukevani kirjaa yhdeltä istumalta, mutta näin kuitenkin tein. Olen entistä vakuuttuneempi, että ihmisellä on sielu. Oli mielenkiintoista lukea samaan aikaan Yuval Hararin Homo Deusta, joka väittää juuri vastakkaista. Oksanen kirjoittaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja siksi kirja on näin hieno – etten sanoisi jopa uskonnollinen – lukukokemus. 

Helmet-haasteeseen laitan tämän hienon kirjan kohtaan #20 (kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)

Mieleen jäi: Sairaalakoneiston realistinen ja tutunoloinen kuvaus.

Matka ajassa: vuodesta 2008 tähän päivään ja takaumia lapsuuteen

Matka paikassa: Helsinki ja maakunnat

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta e-kirjana
     

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Bill Willingham: Fables, Vol 4 March of the Wooden Soldiers


Fables -fantasiasarjakuvan neljäs osa March of the Wooden Soldiers jatkaa tuttujen satuhahmojen parissa: Lumikki on raskaana ja mutkikas rakkaus suureen Susi-Hukkaan syvenee. Miltä heidän lapsensa tai pentunsa tulee näyttämään? Prinssi Uljas havittelee Fables Townin johtajuutta ja Red Rose jatkaa eläinfarmilla. 


Uusiakin hahmoja astuu areenalle: Punahilkka, Hannun ja Kertun paha noita ja Pinokkion sadat, elleivät jopa tuhannet, puusotilasveljensä marssivat lukijaa vastaan sellaisella vauhdilla ja outoudella, että minun piti välillä hengähtää ja pitää taukoa lukemisesta. Itseasiassa kirjan kannesta tuli yöpöytäni pysyvä sisustuselementti, johon aloin lopulta kyllästyä ja tartuin kirjaan uudelleen. Ehkä taisteluja oli tässä osassa hieman liikaa makuuni, josta pitkä tauko johtui.

Mielenkiintoisinta on, että vihdoin saamme tietoa satuolentojen mystisestä pahan valloittamasta kotimaasta. Sarjakuvan alussa seurataan viimeistä katkeraa taistelua ja pakenemista. Pysyykö paha poissa Fables-townista? Se jää nähtäväksi.