perjantai 15. kesäkuuta 2018

Anne Frank: Päiväkirja


Joskus sitä toivoo, että eläisi toisenlaisessa maailmassa. Täysin toisenlaisessa. Olen vältellyt tätä 1900-luvun yhtä tunnetuinta teosta siitä syystä, että pelkäsin sen ahdistavan liikaa. Oikeassa olin: Anne Frankin Päiväkirja on hyvin surullinen kirja, tosin ei siksi, mitä nuori päiväkirjaansa on tallentanut, vaan siksi millainen maailmamme on. Miten voi olla mahdollista, että on olemassa voimia, aatteita ja sulaa hulluutta, joka ajaa ihmisen vainoamaan toista – yhä uudelleen ja uudelleen? Miten on mahdollista, että maailmassa ei ollut tilaa tällaiselle kirkasälyiselle ja humaanille nuorelle?

Anne Frankin Päiväkirja ei ole helppoa luettavaa. Aloitin, jätin kesken, aloitin uudelleen. Nuoren – kirjan alussa melkein lapsen vielä – arjen ja ajatusten seuraaminen ei aina ollut kovin kiinnostavaakaan. Hämmästyttävän samanlaiselta nuorelta Anne vaikuttaa kuin tämänkin päivän nuoret. Oman identiteetin etsintä, suhde vanhempiin ja tulevaisuuden monet unelmat löytyvät kirjan sivuilta kuten lukuisista muistakin nuorten päiväkirjoista. Erona kuitenkin on äärimmäiset olosuhteet, joihin Anne muiden salaisen siiven asukkaiden kanssa on joutunut. Uskon Annen tietäneen kirjoittaessaan päiväkirjansa poikkeuksellisuuden. Hän raportoi olojaan ja tietää, miten outoon tilanteeseen hän on ajautunut. 

Luin päiväkirjan laajimman version, johon on lisätty myös Annen isän Otto Frankin toimittamasta kirjasta poistetut kohdat. Anne kirjoittaa hyvinkin suorasti seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvistä asioista, joten ymmärrän, miksi isä halusi joitakin kohtia poistaa. Anne kirjoittaa myös muista asukeista hyvin kärkevästi. Isän ei ole ollut varmasti helppoa kaikkea lukea. 

Tätä kirjaa on tutkittu ja analysoitu aivan riittämiin, joten kirjan tapahtumista ei liene tarpeen kirjoittaa lisää. Se on tärkeä teos, ja Anne antaa kasvot ja äänen tuhansille muille sorretuille – yhä edelleen. Yhden ihmisen mukana kuolee koko maailma sanotaan, mutta onneksi Annen sanat kuitenkin jäivät. Maailma menetti yhden loistavan sielun ja sitä on syytä surra edelleen. 

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #24, surullinen kirja. Tämän kirjan myötä olen puolessa välissä haastetta; ja mikä hieno matka se on ollutkaan jo tähän mennessä! Täytyy pian kirjoittaa pieni katsaus jo nyt luetuista.

Mieleen jäi: Annen kyky kuvata ympäristöään ja arkeaan on ikäisekseen todella hienoa. 

Matka ajassa: 1942-1944

Matka paikassa: Amsterdam

Kenelle: Ihan kovin nuorelle en tätä suosittele, vaikka teos on nuoren kirjoittama. Nykylukijalle (tai ainakin minulle) se tuntui välillä jopa puuduttavalta, vaikka on täyden viiden tähden kirja ja kaiken maineensa arvoinen.

Miten tielleni: Kirjastosta.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät


Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (2018) on kirja matkustamisesta – mutta yhtä paljon myös lukemisesta ja kirjoittamisesta. Rannelan päiväkirjamerkinnät ympäri maailmaa avaavat lukijalle pienen mahdollisuuden kurkistaa kirjailijan työn arkeen, vaikka matkoilla ollaankin. 

Heti alkuun täytyy sanoa, että Rannelan pieni matkakirja on ihana! Siinä etsitään kiireiselle ja taakoitetulle nykyihmiselle rauhoittumista ja tasapainoa. Rannela hakeutuu luonnon ääreen ja kirjoittaa kunnioittavasti siitä. Luontokohteet kuten Islannin vaellukset ja Kiilopää Lapissa savusainoineen ovat lukijallekin lepohetkiä: Rannelan kirja tekee hyvää. 

Olen ennenkin tykännyt Rannelan kerronnasta ja tyylistä, mutta tässä kirjassa hän paljastuu varsinaiseksi sukulaissieluksi. Kaupungit alkavat elää, pienet yksityiskohdat ja ihmiset ovat kuin ne itse kohtaisi ja kokisi. Rannela kirjoittaa tästä itsekin: kaikkialla ei tarvitse itse käydä, sillä lukumatka on valtavan antoisa ja rajaton – myös huomattavasti halvempi – vaihtoehto. Rannela antaa runsaasti lukuvinkkejä maailmanympärysmatkalle. Saatan jopa itse lähteä kiertämään näin maailmaa lähitulevaisuudessa.

Tätä kirjaa suosittelen kaikille kesälukemiseksi! Helmet-haasteeseen kirja sopii minulle kohtaan #48, haluaisin olla kirjan päähenkilö. Matkustamaan pitäisi päästä pian, sillä pieni kateuden tunnekin kalvoi ja haikeus nousi ihanista matkoista lukiessa.



sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Min Jin Lee: Pachinko


Montako Etelä-Koreaan tai Japaniin sijoittuvaa kirjaa olen lukenut? En valitettavasti kovin montaa, joten tuntui erittäin mielenkiintoiselta ja raikkaalta lukea Min Jin Leen Pachinko (2017) romaani. Kuuntelin sen englanniksi äänikirjana työmatkoillani, joka sekin lisäsi erilaisen lukukokemuksen tuntua. Työkaveri ylisti kirjaa maasta taivaaseen, ja luotin hänen makuunsa. Ilman häntä tuskin olisin tätä kirjaa lukenut.

Kirjat muuten kertovat paljon lukijastaan ja tulkinnat vielä enemmän. Olen viime aikana innokkaasti tarttunut jokaiseen ympärilläni kuulemaani kirjallisuuskeskusteluun ja kartuttanut lukulistaani. Tämä on valtavan hieno harrastus, ja koen itseni etuoikeutetuksi, koska ympärilläni on paljon lukevia ihmisiä.

Patchinko on usean sukupolven läpi kulkeva tarina selviytymisestä vieraassa kulttuurissa, kunniasta ja rakkaudestakin. Kirja kertoo korealaisten rankasta lähihistoriasta – 1900-luvun alkuvuosikymmenistä 1980-luvulle asti. Köyhään mutta ylpeään sukuun syntynyt Sunjaa on kohdata häpeällinen osa: hän tulee raskaaksi suhteesta naimisissa olevaan mieheen. Sunjan pelastaa kristitty pastori, joka vie hänet Japaniin. Alkaa yksityiskohtainen ja täynnä äärettömän mielenkiintoista historiaa oleva tarina, joka ainakin minulle avasi paljon korealaisten ja Korean kohtaloa.

Kirja alkaa erittäin lupaavasti, enkä olisi malttanut lopettaa lainkaan. Kirja kuvaa varsinkin naisten heikkoa asemaa yhteiskunnassa ja korealaisessa kulttuurissa – elämä on usein varsin ennaltamäärättyä, mutta historian tapahtumat heittelevät ja vievät melko sattumanvaraisesti ihmisiä uuteen. Korealaiset joutuvat taistelemaan paikastaan Japanissa kovaa työtä tehden ja usein heitä ei siltikään hyväksytä osaksi yhteiskuntaa. Kirjan erikoinen nimi tulee korealaisten Japanissa suosimista (uhka)peliluolista.

Kirjan loppua kohden kiinnostukseni hieman laantui ja välillä en pysynyt vaihtuvissa henkilöiden takia perässä, kuka on kukin. Eteläkorealaiset nimet kuunneltuina tuntuivat vaikeilta. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Virkistävä kokemus!

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #39, kirja on maahanmuuttajan kirjoittama. Min Jin Lee on Amerikkaan muuttanut eteläkorealainen, joka myös tässä kirjassa kertoo maahanmuuttajista. Kirja sopii siis hyvin tähän kohtaan.


Mieleen jäi: Eteläkorealaisen kulttuurin avautuminen ruokineen ja perinteineen

Matka ajassa: 1900-luvun alusta 1980-luvulle

Matka paikassa: Etelä-Korea ja Japani

Kenelle: Ihan kelpo lukemista kelle vain!

Miten tielleni: Kirjastosta äänikirjana. Työkaveri suositteli.

torstai 24. toukokuuta 2018

Moshin Hamid: Exit West



Moshin Hamidin Exit West (2017) sekoittaa todellista ja satua, mutta kallistuu silti enemmän realistiseksi kuvaukseksi sodan jalkoihin joutuvista ihmisestä ja heidän loputtomasta pakomatkastaan kohti turvallisempaa länttä. Kirja on nimitetty Man Booker Price -ehdokkaasi, mitä kyllä hieman ihmettelen.

Kirja alkaa melko vahvasti: sota tekee tuloa johonkin Lähi-idän maahan (kirjassa maata ei nimetä), mutta nuoren itsekseen asuvan naisen Nadian ja tähän ihastuneen Saeedin arki vielä toimii tutun tavallisena. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, ettei mahdollisuutta ole jatkaa synnyinmaassa. Salaperäiset ovet vievät kohti uutta elämän pysäkkiä, ensin Kreikan saaristoon, sieltä Lontooseen ja lopulta Yhdysvaltoihin.

Pakolaisuus määrittää ihmisten identiteettiä ja tekee parisuhteesta hankalaa. Pakolaisuus myös rikkoo perheen ja turvallisuudentunteen.

Pidin melko paljon. Kirja kertoo pintatasolla maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta toisaalta se on haikea kuvaus muutoksesta, uuteen sopeutumisen pakosta ja erilleen kasvamisesta, jotka kohtaavat väistämättä aivan kaikkia. "We are all migrants through time", kuten Hamid alleviivaa kirjan loppupuolella. Kirja on myös rakkaustarina.

Tunnelmaltaan kaunis ja jotenkin rauhallinen kirja, mutta hieman minua haittasi tietynlainen tarkoituksellinen "taiteellisuus" ja turhilta tuntuvat myös toistuvat lyhyet hypyt kirjan pääjuonen ohi satunnaisten eri maailman kolkissa asuvien nimettömien henkilöiden elämään. Jäi jotenkin irralliseksi. Ei siis kirja aivan makuuni kuitenkaan.



Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #28, sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.


Mieleen jäi: Hieman tyhjäksi jätti

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Lähi-itä, Lontoo, USA

Kenelle: En tainnut olla aivan kohderyhmää. Kaunista englantia kuitenkin.

Miten tielleni: Kirjastosta. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tekla Inari: Siniset vuodet, Blue Years


"En minä tiedä,
selviydynkö.
Silti nousen ylös,
ja keitän kahvia.
- -
Ajatus tulee kuin lämmin peitto,
kuin kadonnut ystävä.
Ehkä vielä ei ole minun aikani
ehkä vielä eivät päiväni ole luetut?
Ehkä minulla on jotain,
nämä kuvat."

Olen päätymässä siihen, että kaikesta lukemastani juuri runot ruokkivat eniten ajattelua ja oikeastaan koko ihmistä. Tekla Inarin runoteos Siniset vuodet, Blue Years (2017) teki valtavan hyvää, vaikkei se kovin mullistava teos olekaan mielestäni. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta nautin teoksen lukemisesta todella: istuin lämpimässä (!) kevätillassa pihalla ja lepäsin lukiessani. Proosan lukeminen on välillä työlästä minulle, sillä koen sen vaativan enemmän keskittymistä. Runo vetää puoleensa kuin magneetti ja antaa mahdollisuuden lyhyeen mietintätaukoon vähän väliä.


Nimestään huolimatta kirjan kansi ei ole sininen vaan graafisen – vai betonisen? – harmaa, jopa luotaantyöntävä. Siinä on runoja arjesta, tästä päivästä ja selviytymisestä. Säkeissä käsitellään vaihtuvia ja määräaikaisia työ- ja ihmissuhteita, masentumista, terapiaa tämän kaiken kestämiseen ja toivoa jostakin muusta. Runot paikannan vahvasti Helsinkiin ja niissä on kaupungin henki. Tältäkö nuoresta aikuisesta helposti tuntuu?



En ihan päässyt runojen maailman keskiöön, mutta siitä vierestä kuitenkin sain ehkä kiinni. Runojen lukeminen tekee hyvää, vaikka tämä kirja on osittain jotenkin kylmä ja tyhjä -ehkä tarkoituksella kuvatakseen nykymenoa. Kuvitus on hieno ja tukee runojen tunnelmaa. Pienet arkiset yksityiskohdat kuvissa alkavat puhutella, kuten runotkin usein vähäeleisyydessään tekevät. 

Runojen englanninkieliset käännökset ovat rinnan suomenkielisten vierellä. Miksiköhän runoilija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Onko englannin kieli raivannut tilaa niin suuresti, että se puskee ihmisten arkeen jo tällaisessa syvässä vahvasti tunteisiin perustuvassa ilmaisussakin? Ehkä ylitulkitsen, mutta minua on alkanut ärsyttää englannin aggressiivinen tunkeutuminen kotikaupunkini arkeen ja suomalaisten passiivinen suhtautuminen omaan äidinkieleensä. Kasper Salosen käännöstyötä en lähde arvioimaan, sillä usein päädyin lukemaan vain suomenkieliset runot.

Yksi asia on nyt päätetty: aion lukea tänä vuonna runoja enemmän kuin ennen. Kirja sopisi Helmet-haasteessa useaankin kohtaan, mutta valitsen sen poikkeuksellisen karun kannen vuoksi kohdan #9, kirjan kansi on yksivärinen

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 
Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam #3)


En olisi uskonut, että tulisin sanomaan näin, mutta antaa mennä: hieno Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogia saa laimean lopun. Uusi maa -päätösosa (2013) on hienoinen pettymys ja tuo vain vähän uutta vedettömän tulvan (virus tappoi lähes sukupuuttoon ihmiskunnan) kokeneeseen maailmaan. Sillä olisi ollut mahdollisuus kertoa – edellisten osien keskittyessä pääosin tuhoa edeltävään aikaan –, miten ihmisten jäänne yrittää rakentaa uuden maan.  

Uusi maa sisältää kuitenkin varsin pitkiä takaumia edellisestä kirjasta tuttujen Zebin ja Aatamin elämästä. Toby siirtyy keskeiseen osaan, mutta hän pääosin kertoo kuitenkin toisten tarinaa. Zeb ja Aatami Ensimmäinen eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan. Jimmystäkin saa vain pieniä tiedonmurusia, sillä hän on suurimmaksi osaksi koomassa.

Edellisten osien kiehtovat hahmot, kuten geenimuunneltu ihmisrotu crakelaiset, alkoivat nyt jopa ärsyttää. Miksi ihmeessä Crake loi näin rasittavan, alkeellisen porukan? Kaikessa viattomuudessaankaan heistä ei ole ihmiselle kelpoa vaihtoehtoa.  Ihmissuku hiipuu, mutta crakelaiset lisääntyvät kuin kanit. Kirjan maailma alkoi väsyttää, kun edellisissä osissa se yksityiskohtineen veti puoleensa vastustamattomasti. Mikäköhän mätti?

Kaiken tämän turhautuneen vuodatuksen jälkeenkin: Maddaddam on hieno sarja, jonka ensimmäinen osa Onyx ja Crake varsinkin on dystopioiden aatelia. Ehkä olisin pitänyt tästä päätösjaksosta enemmän, jos olisin lukenut kaikki kolme kirjaa putkeen. Kenties. Oli syy mikä hyvänsä, mutta tämä kirja ei auennut juurikaan aivan loppua lukuunottamatta. 

Helmet-haasteeseen pujotan tämän kirjan kohtaan #42, kirjan nimessä on adjektiivi.

Mieleen jäi: Sikalaiset ovatkin aika epeleitä porsaiksi. Lue niin tiedät, mistä puhun.

Matka ajassa: Suuren tulvan jälkeiset vuodet

Matka paikassa: Entinen USA

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta. Tämä kirja viihtyi loputtomiin yöpöydälläni.