sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Elena Ferrante: Loistava ystäväni


Minua pelottaa usein lukea paljon kehuttuja teoksia, koska pelkään lataavani niihin jo ennen lukemista niin paljon odotusta, että petyn. Elena Ferranten Loistava ystäväni (italiaksi 2011, suomennos 2016)   oli minulle kuitenkin pysäyttävä lukukokemus ja se lunasti kaikki odotukseni. Voin melkein sanoa, että vietin viime päivät 1950-luvun Napolin varjoisessa työläiskorttelissa – niin intensiivisessä otteessa kirjan kerronta minut piti. Jos neliosaisen napolialaissarjan loput osat olisi jo suomennettu, lukisin ne samalta istumalta.

Kirja oli mielestäni niin hyvä, että tuntuu jopa vaikealta kirjoittaa siitä mitään.

Kirja kertoo kahden työläisperheen tytön, Elenan ja Lilan, ystävyydestä ja kasvusta. Napolissa lapsuus on lyhyt ja täynnä väkivaltaa, eikä mahdollisuuksia oman korttelin ulkopuolisen maailman tutkimiseen juuri ole. Tarinan minäkertoja Elena kuvaa ja muistelee lapsuuttaan, jonka keskiössä – kaiken ydin – on hänen loistava, lahjakas, ristiriitainen ystävänsä Lila. Ystävyys on täynnä molemminpuolista kateutta, kilpailua, mutta myös vimmaista uskollisuutta ja toisen suojelua.

Koulunkäynti, lukeminen ja opiskelu ovat ainoa väylä pois korttelin pimeydestä, joka on niin kirjaimellista, että auringon valon puute, tekee asukkaista kalpeita ja sairaannäköisiä. Jää nähtäväksi riittääkö edes opiskelu irrottamaan työläistaustasta. Toiselle tytölle mahdollisuus opiskeluun annetaan, toiselta se väkivaltaisesti viedään. Minusta kuvaus tämän vahvan, itsenäisen ja villin sielun lannistamisesta on vaikeaa luettavaa. Tyttö muuttuu tuossa maailmassa naiseksi varhain: 14-vuotias on jo kihlattu ja 16-vuotias morsian. Naisen elämä ja kohtalo on valmiiksi kirjoitettu, ja melkein pelottaa lukea, mitä seuraavassa osassa tapahtuu.

Ferrante on mielestäni pystynyt kuvaamaan tyttöjen välistä ystävyyttä ja kasvua ajasta ja paikasta riippumattomalla syvyydellä. Jotain universaalia. Tyttöys on helposti poljettavaa ja haurasta, mutta samalla voimakasta ja lähes villiä voimaa. Liian harvoin tulee luettua fiktiota, jonka keskiössä ovat tytöt ja tyttöjen maailma. Ferranten teos on tässäkin mielessä hieno. En tiedä ylitulkitsenko, mutta minusta Ferranten teos on myös vahvasti feministinen.

Vielä muutama (pakollinen) sana kirjailijasta: Elena Ferranten todellista nimeä ja henkilöllisyyttä ei tiedä juuri kukaan. Hän on halunnut pysyä täysin piilossa julkisuudesta. Onhan tällaisia kirjailijoita ja  artisteja muitakin, kuten Sia, joka esiintyessään pyrkii peittämään kasvonsa. Tällainen piilottelu olisi helppo tulkita ja tuomita julkisuuden hakuisuudeksi, sillä eikö se vain lisää kiinnostusta henkilöön. Toisaalta ehkä tällainen tietoinen kieltäytyminen edes oman nimensä julkaisemisesta alleviivaa sen tosiasian – jonka jokainen lukija sydämmessään tietää oikeaksi – kirjailija ei ole tärkeä, mutta hänen tekstinsä on.

 Mieleen jäi: "Katsellessani häntä ikkunasta tunsin, että hänen entinen muotonsa oli särkynyt, ja mieleeni tuli kirjeen kaunis kohta haljenneesta ja käpristyneestä kuparista. Sitä kuvaa ajattelen nykyjään jatkuvasti, joka kerta kun tunsin murtuman hänessä tai itsessäni. Tiesin – ehkä toivoin – ettei mikään tietty muoto pystyisi pidättelemään Lilaa, vaan ennemmin tai myöhemmin hän rikkoisi kaiken uudelleen." 

Matka ajassa: 1950-luku

Matka paikassa: Napoli, Italia

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta jonotin itselleni



lauantai 26. marraskuuta 2016

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia


Tämä oli vasta toinen lukemani Haruki Murakamin teos, mutta taidan olla mennyttä naista. Kirjailijan novellikokoelma Miehiä ilman naisia (2014, suomennos 2016) on ihastuttava. Murakamin tekstiä lukee kuin kiehtovaa satua. Novellit ovat unenomaisia, välillä surrealistisia ja välillä hyvinkin realistisia. Kaikki kietoutuu vyyhdiksi, jonka haluaa vain painaa sydäntä vasten ja nauttia.

Teoksen seitsemän novellia rakentuvat yhteisen aiheen ympärille: ne kertovat miehistä, jotka ovat menettäneet naisen tai joiden ihastuksen kohde on jäänyt saavuttamatta. Miehet riutuvat, surevat (joskaan eivät usein kovin syvästi), ihmettelevät, yrittävät selvitä, pakenevat, ovat pohjattoman yksinäisiä ja ihmettelevät kohtaloaan. Naiset eivät ole sivussa, vaan usein he kertovat novellien sisässä tarinaa, vaikka päähenkilönä on mies. Tarinoiden sisällä on tarinoita, ja usein niissäkin miehet joutuvat naisen pettämiksi tai jättämiksi.

Kirjan novellit ovat ruumiillisia. Naisten ja miesten kehoja kuvataan yksityiskohtaisesti, puhutaan tuoksuista ja hajuista sekä naisen ja miehen välinen seksi kohoaa tarinoissa keskiöön (löytyy myös käytettyjä alushousuja japanilaiseen tyyliin). Ihmiset lihovat, laihtuvat ja vanhenevat. Ruumis on myös rajoite ja hämmennyksen kohde useissa novelleissa, mutta kuitenkin vähemmän kuin monimutkaiset suhteet ja – auta armias – rakkaus. Joskus henkilö toivoo olevansa jotain aivan muuta: helpompi olisi olla esimerkiksi nahkiainen meren sylissä keskellä levää auringon säteitä tuijotellen ja hitaasti huojuen.

Murakamin novellien naiskuva on mielenkiintoinen: Naiset ovat vahvoja ja itsellisiä. Minulle syntyy vaikutelma kissasta – niin kulunut kuin rinnastus onkin. He jättävät, katoavat, kuolevat, lähtevät selittämättä ja pettävät, mutta mies ei vihaa eikä kanna kaunaa.  Hän ihmettelee kohtaloaan, mutta ottaa sen annettuna.

Novellit eivät ole tarinoita tai ylistyslauluja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta ja kumppanuudesta, ne kertovat toisen kohtaamisen hetkellisyydestä ja toisen läheisyyden menettämisestä. Kaikessa on mukana pieni mustan huumorin ripaus ja absurdi sävy. Koen yhteyden myös satujen perinteiseen kerrontaan. Viittaus löytyy ainakin Tuhannen ja yhden yön tarinoihin.

Miksiköhän novelleja tulee luettua niin harvoin, vaikka pidänkin niistä? Ehkä niiden lyhyys ja "pienuus" on syynä. Ne kertovat syvästi ja yllättävät, mutta itse tarina jää pieneksi. Murakamin tarinakokoelma on kuitenkin hyvin tyylikäs, puhdas ja konstailematon kuin japanilainen puutarha tai ruoka. Sen parissa viihtyi äärettömän hyvin, ja siitä jäi hyvä olo.

Mieleen jäi: "Kuvittelin, millaista on olla maailman yksinäisin mies. Sen tiesin jo, millaista on olla maailman toiseksi yksinäisin mies. Mutta maailman yksinäisimmän ja toiseksi yksinäisimmän välillä on syvä kuilu. Tai luulisin, että on. Kuilu on paitsi syvä myös leveä. Niin leveä, että sen pohjalla makaa kasoittain kuolleita lintuja, jotka uupuivat kesken matkan yrittäessään lentää reunalta toiselle." 

Matka ajassa: nykyaika ja lähimenneisyys

Matka paikassa: Japani ja yhdessä novellissa Praha

Kenelle: Ihan kaikille, mutta erityisesti niille, jotka kaipaavat tyylikästä, rauhallista ja silti yllättävää novellia

Miten tielleni: Lukupiiristä eteeni

perjantai 25. marraskuuta 2016

Fantasiaa elämään



Linnanmäki, syksy 2016

Kaipaan uutta, jännittävää, laadukasta, mukaansatempaavaa, aikuisille suunnattua fantasiakirjallisuutta luettavaksi. Onko ehdottaa jotakin sarjaa tai yksittäistä teosta? Fantasia on lapsuuteni ensirakkaus, mutta en ole vuosiin löytänyt genrestä uutta, vaan jumittunut vanhoihin tuttuihin. 

Mielelläni otan vastaan ehdotuksia loputtomaan (kasvavaan) listaan. Nyt juuri meneillään Haruki Murakamin novelleja, ja tänään sain käsiini Elena Ferranten teoksen Loistava ystäväni. 100-kirjaa haasteessa vuorossa takavuosien kirkas tähti Da Vinci -koodi. Luettava ei hetkeksi lopu, mutta mielelläni silti hamstraan lisää.    


Linnanmäki, syksy 2016

tiistai 22. marraskuuta 2016

Joakim Zander: Lähiö



Ruotsalaisen Joakim Zanderin trilleri Lähiö (2016) lupasi hyvää: aihe on ajankohtainen, suomennoksen nimi iski kuin nyrkki ja alkusivut vetivät mukaansa. Tukholman metsälähiössä kytee kapina, nuoret radikalisoituvat Syyriaan eikä betonin keskelle ghettoutunut maahanmuuttajien toinen polvi kykene löytämään rauhaa. Ajattelin, että tässä on kirja, jonka haluan lukea. Viihdettä arkeen, jännä ja samalla ehkä yhteiskuntakriittinen. Tätä siis luvattiin.

Ei toiminut kirja minusta kovin hyvin. Jotenkin puolessavälissä tämä kakku lässähti ihan kunnolla. Menetin mielenkiintoni ja arvasin tarinan ratkaisun. Liian ennalta-arvattavaa ja toisaalta kaukaa haettua. Yhteys Lontooseen ja New Yorkin mainosglamouriin tuntuu myös epäuskottavalta. Minusta Syyria ja Isis olisivat olleet riittävät ainekset mielenkiintoiseen ja jännään trilleriin. Arvasin lopun ja yhteyden näiden eri maailmankolkkien välillä aivan liian aikaisin ja luulen, että suurin osa lukijoista tekee samat päätelmät jo tarinan keskivaiheilla. Loppu kuitenkin – ihme kyllä – piti otteessaan, joten en jättänyt kirjaa kesken.

Kirjan hahmot jäävät melko pinnallisiksi, mutta nuori ja lähiön kyynistämä, mutta veljeään vimmalla etsivä ja suojeleva maahanmuuttajatyttö Yasmine on ihan mielenkiintoinen hahmo. Hänessä on potkua ja jotenkin kiinnyin häneen. Veli Fadi radikalisoituu ja katoaa Syyriaan. Tapahtumia kuvataan myös hänen näkökulmasta, mutta hän jää kaukaisemmaksi. Syyria jää vain hetken kulissiksi, sillä Zander ei kehittele tarinaa tai tapahtumapaikkaa eläväksi. Miksei? Kirjailijan mainitaan asuneen Syyriassa ja Afganistanista, joten omakohtaista tietoa varmasti olisi ollut. Odotin joka tapauksessa enemmän.

Kirjan kolmas päähenkilö, jonka silmin tapahtumia kuvataan, on Lontoossa työskentelevä Klara. Hän on Zanderin edellisen trillerin Uimarin (2015) henkilöitä, mutta viitteitä edelliseen osaan on vain vähän kirjan alkupuolella. Lopussa näitä edellisen osan henkilöitä sitten ropiseekin ihan kunnolla, vaikka mikään jatko-osa Lähiö ei ole. Ei toimi tämäkään. Klara jää aivan ulkopuoliseksi henkilöksi ja tarinan kannalta hieman päälle liimatuksi myös. Miksi tällainen keinotekoinen yhteys edelliseen osaan?

Entä sitten lupailtu yhteiskuntakriittisyys? Jos oikein haluaa etsiä, niin ainakin välittyy ajatus siitä, että todellinen maahanmuuttajan vapauden maa on edelleen Amerikka ja Manhattan, ei lähiöiden Ruotsi. Onni on lähiöstä mahdollisimman kaukana. Lienee totta.

Trillerit ja dekkarit ovat kelpo kirjallisuutta. Luen niitä mielelläni ja uskon yhden kirjallisuuden tärkeimmän tehtävän olevan viihdyttää lukijaa. Valitettavasti Lähiö ei nyt oikein ollut parasta genressään. Stieg Larsson pitää paikkansa eikä David Lagercrantz väisty, vaikka kirjan takakansi näin lupaakin. Adios, minä siirryn nyt parempiin tarinoihin.

Mieleen jäi: "Me odotamme varjoissa Merirosvotorin toisella puolella, vaikka on autiota, vaikka kello on puoli kaksi yöllä. Odotamme, kunnes kuulemme sireenien vihlovan metelin moottoritiellä, odotamme kunnes näemme, kuinka hälytysvalot värjäävät taivaan leikkipuiston yllä siniseksi. Odotamme, kunnes näemme Mehdin löntystävän jäisen laatoituksen poikki Samin kebabin editse, hänen askeleensa tömähtelevät kumeasti talviyössä. Sireenit ovat vaienneet, nyt kuuluu enää, kuinka skidit huutavat ja raakkuvat matkalla kävelysiltaa poispäin." 

Matka ajassa: vuosi 2015

Matka paikassa: Bergort -lähiö lähellä Tukholmaa, New York, Lontoo, Syyria

Kenelle: Ajanvietteeksi keskinkertaista trilleriä kenelle vaan.

Miten tielleni: Kirjastosta ihan randomilla

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Laura Saarikoski ja Saska Saarikoski: Trump, mies kuin Amerikka


"Historia tuntuu menevän eteenpäin niin, että pitkä rauhallinen ajanjakso päättyy yllättäviin kouristuksiin, joita kutsutaan joskus historian hulluiksi vuosiksi. - - Toisen maailmansodan jälkeen luotu maailmanjärjestys on tulossa tiensä päähän ja edessä on suuria muutoksia. Tällaisina hulluina aikoina asiat, joita ennen pidettiin mahdottomina, ovat mahdollisia, elleivät jopa todennäköisiä. Historian hämärässä kaikki joutsenet ovat mustia."

Muutaman päivän päästä maailma huokaisee posket punaisina helpotuksesta tai jatkaa hengityksen pidättämistä. Kuka olisi uskonut vielä hetki sitten? Vai olisihan tämä pitänyt nähdä tänä Brexit-aikana, jolloin populisti kerää pisteet ja äänet kansalta, joka ei enää tiedosta välitä. Riittää, että puhuu oikein ja syyttää valtamediaa.

Saska ja Laura Saarikosken kirja kertoo miehestä nimeltä Donald J. Trump. Newyorkilainen playboy, miljonääri, kiinteistökuningas, missikeisari, mediahahmo, perijä, rääväsuu, narsisti ja nyt myös republikaani puolueen presidenttiehdokas. Ehkä muutaman päivän päästä hän on myös Yhdysvaltojen  demokraattisesti valitsema presidentti. Tämän me tiedämme – tai oletamme – miehestä, jolla ei ole päivääkään poliittista kokemusta, mutta joka lupaa tehdä Amerikasta hienon jälleen.

Saarikoskien teksti on hyytävää luettavaa. Se maalaa kuvan miehestä, jota ei juuri kukaan tunne, mutta jonka kaikki tietävät. Trump lupaa suuria ja puhuu ristiriitaisuuksia. Hän puhuu törkeyksiä, veljeilee Putinin kanssa ja esittää varomattomia kommentteja jopa ydinaseista. Hänen valintansa enteilisi uutta epävarmuuden aikaa. Trump on itse sanonut epävarmuuden olevan hyväksi, sillä se antaa mahdollisuuden luoda täydellisen diilin. Se millaisiin diileihin Trump Amerikan ja koko maailman veisi, on vain arvoitus.

Kirja on nopeasti kirjoitettu, mutta se vie täydellisesti mukanaan. Olen aina pitänyt Trumpia vastenmielisenä, moukkamaisena, joskin viihdyttävänä hahmona. Ajattelin, mahdanko haluta lukea kirjaa tällaisesta henkilöstä. Jotenkin on syntynyt viime viikkoina olo, että olen aliarvioinut Trumpin ja hänen vetovoimansa – ja ennen kaikkea hänen äänestäjänsä. Jokin voima vie häntä eteenpäin. Ja tästä ilmiöstä täytyy lukea.

Tämän takia Saarikosket kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa kirjan hirvittävällä vauhdilla aiheesta, joka elää koko ajan.  Omien sanojensa mukaan he pyrkivät kirjoittamaan sujuvan aikalaisraportin, joka nojaa suurimmaksi osaksi toisten tutkimukseen, mutta johon on sisällytetty myös omakohtaista tarkastelua aivan tapahtumien polttopisteestä. Tämä omakohtainen jää melko vähäiseksi, eikä se ole Trumpista mitenkään kovin kattava esitys, mutta kirja on hyvin mielenkiintoinen silti.

Toivon todella, ettei tämä mies voita. Kuitenkin uskallan väittää, että hän on ajan henki ja osa jotain suurempaa maailmanlaajuista ilmiötä. Jos ei vielä hän, niin pian sitten joku muu hänen kaltaisensa jenkkilässä ja varmasti myös muualla. Katsotaan, mihin tämä ja he meidät vievät.

Mieleen jäi: "Trumpin kannattajien kanssa keskustellessa tajuaa, ettei Trump ole suosittu mielipiteistään huolimatta; hän on suosittu niiden takia. Vaikka monet kannattajat tunnustavat, ettei Trump kykene luultavasti toteuttamaan monia lupauksiaan, he pitävät hänen asenteestaan – härskiyden, pidäkkeettömyyden ja voiman tunteesta, joka saa heidätkin tuntemaan itsensä jälleen vahvoiksi. Trump tuntuu olevan monille jonkinlainen isän ja Teräsmiehen yhdistelmä, joka kostaa väärintekijöille ja lyö epäreilun järjestelmän mäsäksi." 

Matka ajassa: juuri nyt, hullu vuosi 2016

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Jokaiselle joka seuraa aikaansa ja yrittää peilata sitä historiaan sekä ennustaa tulevaa.

Miten tielleni: Hesarin sivuilta digikirjana



tiistai 1. marraskuuta 2016

Amos Oz: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä




Amos Ozin yli 600-sivuinen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo kirjailijan oman lapsuuden tarinan 1940-luvun lopun myllerryksissä Jerusalemissa. Amosin lapsuus on kirjojen ja sanojen ympäröimä – tai lähes tuhahduttama. Hänen isänsä puhuu yli kymmentä kieltä, tutkii kirjallisuutta ja sanojen etymologiaa loputtomiin, ja kertoo tästä kaikesta lakkaamatta. Äiti taas on hiljainen kuuntelija, muistojensa vanki, ehkä elämänsä pettämä. Amos on vanhempiensa ainoa, palvottu lapsi, jolta odotetaan suuria. Lukijalle jää vaikutelma, että perheessä on rakkautta, mutta myös paljon puhumattomuutta, jopa pimeyttä. 

Amos Oz on selkeästi hyvin älykäs kirjailija. Hän vie tarinansa läpi ovelasti, yksityiskohtaisesti, kuitenkin pieniä harppauksia ottaen ja uudelleen toistaen. Hän sanoo itsekin, ettei mielistele lukijaa, eikä varo häntä. Hyvä lukija tekee itse tarinansa lukiessaan, ja kirjailija-Amos haluaa, että hänet irrotetaan ainakin jossakin määrin tekstistä, vaikka se omaelämänkerrallinen onkin: 

"Hyvä lukija ei pohdi kirjallisuutta lukiessaan kirjoittajan ja tekstin yhteyttä vaan omaa suhdettaan tekstiin." 

Silti uskon – hyvä lukija tai ei – Amoksen äänen kuuluvan kertojan kautta, ja hänet ehtii oppia tuntemaan pitkän teoksen aikana. Näkökulma on lapsen, vaikka koko ajan aikuinen kertoja kuvailee tapahtumia ja ihmisiä välillä kirkkaiden välillä häilyvien muistojen kautta. 

Kirjassa ei tapahdu suuria, vaikka toisaalta tapahtuukin: Israelin haparoiva ja holokaustin haavoittamien ihmisten perustama valtio syntyy ja Amoksen äiti tekee itsemurhan. Se luo käänteen koko loppuelämään.  Kirja on kuvaus arjesta, sen pienistä yksityiskohdista, ihmisten sanomisista ja tekemisistä. Ohikiitävistä hetkistä, joista muodostuu kokonaisia ajanjaksoja ja ainutkertainen elämä.

Tarina rakkaudesta pimeydestä on tarina kirjoista. Amoksen lapsuus pursuaa niitä, hän kasvaa niiden keskellä, ahmii niitä ja päätyy kirjoittamaan niitä. Se on teos myös lukemisesta ja suhteesta tarinaan:

"Kirja ei laskelmoi, ei esitä tekosyitä tai kysy itseltään, kannattaako tämä ja ansaitsetko sen ja sovitteko te toinen toisellenne, vaan se tulee heti kun pyydät. Kirja ei koskaan petä sinua."

Siirtolaisuus ja juuristaan irrallaan oleminen ovat yhdet keskeiset aiheet kirjassa. Israel on siirtolaisten maa. Eurooppa sylkäisi juutalaiset pois, tuhosi loput ja henkiinjääneet löysivät itsensä takapajuisesta ja aavikoituneesta luvatusta maasta. Uutta halutaan rakentaa niin vahvasti, että lapsellekin päätetään puhua vain maan uutta henkiinherätettyä kieltä, hepreaa. Vanhaa hävetään, eikä muistella. Siionismi aatteena kuolee kirjan sivuilla, vaikka Amoksen tekstistä välittyy rakkaus omaan kansaan ja maahan. Lukemisen arvoinen teos, syvällinen mutta täynnä ironiaa ja huumoria.

Mieleen jäi: "Sen sijaan että olisin lähestynyt tyttöä niin kuin uusi heprealainen nuoriso jaloa arabikansaa, tai niin kuin leijona toisia leijonia, olisin voinut yksinkertaisesti lähestyä häntä niin kuin poika tyttöä. Vai olisiko se ollut mahdotonta?"

Matka ajassa: 1940-luvun loppu enimmäkseen

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Kirjanörteille, sanoja rakastaville  ja elämää rakastaville ihmisille.

Miten tielleni: Kirjastosta 

lauantai 29. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut 2016



Ennen osattiin tehdä kansia ja nimetä teoksia. Olisiko Murhenäytelmä mottimetsässä lukemisen arvoinen?

Tännehän minäkin peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Liput Helsingin Kirjamessuille olivat ilmaiset, joten pakkohan ne oli käyttää. Pitkään mietin, kannattaako minun postata tästä vierailusta blogiini, kun toiset tekevät vierailunsa varmasti viipyvämmin ja syvällisemmin. Minun vierailuni eivät nimittäin sisältäneet yhtään puheen keskittynyttä kuuntelua tai suurta kulttuurielämystä. Minä vaeltelin ja hypistelin – ja pidin kansantaloutta yllä.


Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Tuhansia ihania kirjoja.

Samat uutuuskirjat pistivät näyttävästi esille messuilla kuin täällä blogeissakin. Harmittaa, etten hankkinut Riitta Jalosen Kirkkautta. Ehkä jouluksi sitten. Selailin useita sarjakuvia tänä vuonna. Upeita teoksia, mutta yhtäkään en kuitenkaan ostanut. Paljon muuta hankin, vaan en mitään itselleni. En viitsi teoksia mainita, koska ostin ne lahjaksi läheisille, jotka ehkä kuuluvat vähäiseen lukijakuntaani. ;) Luultavasti kuitenkin päädyn kirjat itsekin lukemaan, joten niistä myöhemmin. 

Kirjat ovat ihania. Olen aina viihtynyt tiloissa, joissa niitä on paljon ylitse tarpeen. Tuhannet kirjat tekevät jopa kolkohkon Messukeskuksen mukavaksi ajanvietteeksi. Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta ihmisten tulviessa paikalle, oli pakko päästä pois. Hyvä tärppi: tule heti kymmeneltä, jos haluat oikeasti kierrellä ja nauttia.

Messuilla oli vielä siedettävää aamutuimaan. Häivyin paikalta Ruokamessujen kautta,
juuri kun todelliset massat löysivät perille.