sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Vesi on loputon, eikä sillä siis ole alkua eikä loppua. Se ei kuulu kellekään. Se on jatkuvassa liikkeessä ja muutos on vääjäämätön. Ihmissukupolvet vaihtuvat ja muuttuvat tomuksi. Historia kirjoitetaan uusiksi yhä uudelleen. Unohdus ja muisto vuorottelevat. Mitä meistä jää jälkeen? 

Emmi Itärannan upea esikoisteos Teemestarin kirja (2012) liikkuu ja lipuu kuin vesi. Kerronta on vahvasti hetkessä, vaikka maailmassa tapahtuu isoja muutoksia, kamaluuksia ja vääryyksiä. Miljöö luodaan pienillä arkisilla yksityiskohdilla. Ihmiskuntaa on kohdannut joitakin satoja vuosia aiemmin suuri katastrofi. Ilmasto on pysyvästi lämmennyt, vedestä on pula ja vallassa on kansalaisia sortava diktatuuri. 

Mitenköhän tämä ihanuus tuli luettua vasta nyt? Pidän dystopioista ja tämä kirja vastasi odotuksiani. Teemestarin kirjan ainoa vika on, että se on liian lyhyt. Olisin kaivannut lisää. Löydetäänkö menetetyt maat? Saako kansa oikeutta? Mikä on ihmiskunnan tulevaisuus. Emmi Itäranta, kirjoita jatko tälle tarinalle! 

Muutamia muitakin kysymyksiä jäi vastausta vaille. Meren uusi rantaviiva on ajanut ihmiset syvälle mantereelle. Kajaani on isohko kaupunki ja Kiinan eri kaupungit ovat sivistyksen keskittymiä. Miten teekulttuuri on levinnyt ikivanhana perinteenä Suomen Lappiin? Kuvittelin teemestareiden majojen, kivipuutarhojen ja vaatteiden näyttävän japanin (vai Kiinan?) teekulttuurin toisinnolta. Vihreän teen maku oli suussani ja näin kauniit posliinit, kun luin seremonioista. Kauanko ihmiskunnan tuhoisista Hämärän vuosista on kulunut aikaa? Kuitenkin paljon on säästynyt (CD-levyjä ja muoviesineitä). Muuten maailma on kuitenkin hyvin uskottava. Pakko suositella.

Mieleen jäi: "Voisin jäädä aloilleni ja odottaa, kunnes tomu ottaisi voiton vedestä. Voisin antaa jonkun toisen kertoa tarinani, jos sitä kerrottaisiin lainkaan: jonkun, joka vääristäisi sen ja tekisi siitä tunnistamattoman ja ehkä valjastaisi sen omiin tarkoituksiinsa. -- "Voisin antaa sen tapahtua. Tai voisin yrittää jättää maailmaan merkin, antaa sille oman muotoni."

Matka ajassa: tulevaisuus joidenkin satojen vuosien päässä

Matka paikassa: Pohjois-Suomi

Kenelle: Dystopioista pitävälle

Miten päätyi minulle: Vinkki jostakin kirjallisuusblogista ja kirja kirjastosta lainana.



sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


"Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon."

Lukija saa Minna Rytisalon kirjassa Lempi-nimisestä naisesta kolme puolta, siivua hänen elämänsä tärkeiden henkilöiden silmin. Lempi on kirjassa kaiken keskiössä, mutta me näemme hänet kolmin eri silmin, kolmen eri kertojan näkökulmasta. Rakastunut mies Viljami, katkera kotiapulainen Elli ja kaksoissisar Sisko antavat kolme erilaista vastausta kirjan kanteenkin painettuun kysymykseen "Kuka on Lempi?" Lempi jää kuitenkin piiloon, täyttä varmuutta me emme saa. Muistikuvat ja käsitykset hänestä ovat  ristiriitaisia. 

Kirjan toiseen kysymykseen "Mitä on lempi?" kirja mielestäni vastaa. Nuori aviomies Viljami näkee vaimonsa rakastavin silmin. Hänen osuutensa tarinasta on viiltävän kaunista luettavaa. Rakkaus, menetys, muisto, tämä hetki ja sen ohimenevyys. Saavatko kaikki näin voimakasta rakkautta koskaan kokea? Kirjassa vain Viljami saa, ehkä hänen kanssaan myös Lempi. Arkinen ja loukattu Elli yrittää sitä itselleen varastaa; näkee sen enemmänkin luonnon seksuaalisena lainalaisuutena, miehen ja naisen välisenä työtoveruutena. Sisko etsii ja luulee löytäneensä, pettyy ja tyytyy lopulta siihen, mitä kohtalo tuo eteen. Hänelle lempi jää arvoitukseksi.

Lapin luonto elää ja ihmiset hengittävät, kärsivät ja rakastavat osana sitä, kohtaloonsa heitettyinä, sitä vastaan taistelevina tai sen painosta murtuneina. Lapin sota sekoittaa pakkaa ja tekee ihmisistä raunioita, huoria ja tappajia. Jokainen kokee vain oman elämänsä ja näkee toisesta vain siivun. Tunto- ja hajuaisti ovat vahvasti kirjan kuvauksessa läsnä. Kerronta tulee lukijan iholle. 

Minna Rytisalon esikoisteos Lempi on upea, kaunis ja voimakas kirja. Luin sen yhdeltä istumalta voimatta laskea sitä käsistäni hetkeksikään. Oli saatava heti tietää, minne Lempi katosi ja kuka hän oikein oli. 

Mieleen jäi: "Se oli sellaista sinä kesänä ja syksynä, että minä sain sen onnen, jota en voi ajatella enää ikinä. Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää."

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Lappi, Saksa

Kenelle: Kaunis tarina ihmisenä olemisesta ja rakkauden kaipuusta, ja tämän eteen epätoivoisesta vimmatusta ja tuhoavasta taistelusta. Tarina on kaikille.

Miten päätyi minulle: Työpaikan lukupiirin tämän vuoden ensimmäinen kirja

perjantai 16. syyskuuta 2016

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan



Voi mikä sanallinen iloittelu tuli luettua! Mihail Bulgakovin kuuluisa satiiri Saatana saapuu Moskovaan on kyllä klassikon maineensa ansainnut. Lukija joutuu välillä vetämään henkeä, sillä niin kova vauhti on tässä teoksessa. Saatana laittaa Moskovan ja kirjan henkilöt niin kertakaikkisen sekaisin, että täytyy vain huokailla hämmästyksestä ja ihailusta, että joku on osannut näin hienon kirjan kirjoittaa. Saatana saapuu Moskovaan on taidetta.

Kirjan tapahtumat kulkevat kahdella tasolla: välillä seurataan Wolandin ja hänen demonisaattueensa  sekoittamaa Moskovaa ja sen taiteilijaväkeä, välillä taas ollaan Jerusalemissa Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen kanssa. Kirjan edetessä lukija ymmärtää Jerusalem-osuuksien olevan kirjan henkilöhahmon Mestarin Pontius Pilatuksesta kertovan kirjan tekstiä. Tämäkin on hieno esimerkki, miten taitavasti ja saumattomasti teos etenee rakenteellisesti. Kieleltään teos on huikea ja Ulla-Liisa Heinon suomennos tekee varmasti kunniaa venäjänkieliselle alkuteokselle. Mielestäni suomennoksen nimi Saatana saapuu Moskovaan sopii teokselle vielä paremmin kuin muunkieliset nimet Mestari ja Margarita. Jo nimi kutsuu lukemaan.

Luulen, että kirja on niin läpianalysoitu, että jätän sen suosiolla minua taitavammille ja oppineemmille. Jotain minäkin kuitenkin: Satiiri tämä on. Se on selvää. On helppo löytää yhteiskunnallinen ulottuvuus teoksesta ja nähdä pilkan osuvan Neuvostoliiton byrokratiaan ja absurdiin kansalaistensa alistamiseen. Kansalaisia katoaa ja päitä putoaa Wolandin käsittelyssä, ja näinhän myös Neukkulassa oli. Onko teos kokonaisuudessaan allegoria siitä? En tiedä. Teos on kieleltään ja juoneltaankin noitajuhlineen, kuutamoineen ja Margaritan ja Mestarin rakkaustarinoineen liian kaunis ehkä tähän. Teos on vähän kaikkea sekaisin ja silti hienossa järjestyksessä.

Saatana saapuu Moskovaan luo maailman, joka on lähes surrealistinen marinoitua herkkusientä pitelevine kissoineen ja vierivineen päineen. Henkilöhahmot sortuvat hulluuteen ja mieli särkyy. Lukija ei voi tätä vastaanottaa  muuta kuin nauraen. Saatana saapuu Moskovaan on hauska, pilkallinen teos. Pilkka ja nauru lienevät kaikista tehokkaimmat aseet totalitarismia vastaan, joten Bulgakov suututti monet. Ei ihme, että teos oli tukevasti kiellettyjen listalla.

Kaiken hehkutuksen jälkeen täytyy todeta, että teos ei ollut helppo lukukokemus minulle. Luin sen armottoman hitaasti. Lukiolaisena tämä teos oli minulle liikaa ja jätin sen silloin kesken.
En tiedä tarkalleen, mistä tämä vaikeus johtui, sillä kirja on oikeasti loistava. Kaiken ihailun keskellä se hämmensi minua, välillä hieman tylsistytti – jopa ärsytti – ja välillä vain toivoin sen jo loppuvan. Se oli vaativa kirja syksyni aloituksen keskelle, mutta olen tyytyväinen, että sen luin. Olo on nyt kuin olisin juonut aivan liikaa punaviiniä Wolandin juhlissa. Mutta oli kyllä hyvät juhlat!

Mieleen jäi: "Margaritan kasvoihin tuijotti kaksi silmää. Oikea silmä, jonka perukoilla kyti kultainen kipinä, porautui toisen sielun pohjiin saakka, vasen, tyhjä ja musta kuin kapea hiilikaivoksen käytävä, kuin aukko pohjattomaan kaivoon, oli täynnä pimeyttä ja varjoja." (Margarita kohtaa Wolandin)

Matka ajassa: 1920-luku

Matka paikassa: Moskova, Neuvostoliitto

Kenelle: Kaikille, jotka eivät pelkää haasteita ja tykkäävät nauraa ääneen

Miten päätyi minulle: Kirjastosta. Jouduin uusimaan kerran.


lauantai 10. syyskuuta 2016

Saatana saapuu hirvittävän hitaasti Moskovaan

Ei, en ole hylännyt blogia. Luen Bulgakovin klassikkoa hyvin hitaasti, ja loppu jo häämöttää. Työt vievät ilmeisesti parhaan teräni, sillä pystyn keskittymään ehkä viiteen sivuun ja taas ajatukset ovat muualla. On kiire ja on loputon lista tehtäviä. Tuntuu, etten saa itselleni sellaista hetkeä etsityksi, että vailla huonoa omaatuntoa vain lukisin.

Bulgakov on taidetta, eikä taide ole aina helppoa. Joten ehkä tässäkin syy, miksei valmista tule.

Lenkillä olen kuitenkin käynyt, ja tässä iloksenne – ehkä myös hieman lukemani kirjan teemaan löyhästi sopivaa– kaupungin lenkkipolkujen taidetta.

tiistai 16. elokuuta 2016

Timothy Snyder: Musta maa, Holokausti: tapahtumat, opetukset







"Heillekin minä luon muistomerkin,
poikia ja tyttäriä kestävämmän,
annan nimen, 
joka ei koskaan katoa."

Jes. 56:5

Jos päätyy käymään Yad Vashemissä, Jerusalemissa, sitä ei unohda koskaan. Muistan kolmetoistavuotiaana seisseeni Jerusalemin vainojenmuseossa "Nimien huoneessa", jossa muistaakseni vuorotellen nais- ja miesääni lukee holokaustissa menehtyneiden nimiä loputtomiin.  Heprean sana muistomerkki (Yad vashem) muodostuu kahdesta sanasta: käsi ja nimi. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä tuntuu olevan antaa nimi uhreille, jotta heidät muistetaan. Noin kuuden miljoonan uhrin (joista lapsia oli 1,5 miljoonaa) joukosta 1,5 miljoonan nimeä ei ole pystytty selvittämään. Museon sivuilla voi selata tietokantaa, johon on tallennettu 4,5 miljoonan murhatun juutalaisen nimet ja heidän tiedetyt kohtalonsa.

Numerot ovat pöyristyttäviä. Ne eivät oikein mene tajuntaan. Koko Suomen kansa määrällisesti. Jokaisella oli nimi.

Minusta tuntuu, että jotakin minussa muuttui tuon museovierailun aikana pysyvästi. Holokausti tapahtumana on niin absurdi, käsittämätön ja silti sen suorittajina, murhaajina, tavallisia perheenisiä ja -äitejä. Luulen, että tästä ristiriidasta johtuu, että palaan aina uudelleen lukemaan siitä ja siihen liittyvästä. Sitä on pakko yrittää ymmärtää. Jos tällaiseen ihminen kykenee, sitä on pakko tutkia ja siitä on pakko lukea. Lukemalla minä muistan heitä, joilla ei ole nimiä. Ehkä jotakin tällaista olen ajatellut.

Samoihin ajatuksiin – tai ainakin lähelle –päätyy Timothy Snyder tutkimuksensa holokaustista Musta maa (2015) viimeisellä sivulla: "Sitä pahaa, joka juutalaisille tehtiin – jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle – ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata, ja sen voi ymmärtää. Totisesti, se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää."

En oikeastaan olisi halunnut lukea Timothy Snyderin tutkimusta juuri nyt, mutta olen iloinen, että luin. Sain sen keskelle kesää pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta ja pidin kirjaa lainattuna lähes neljä viikkoa. Hitaasti luin, koska Snyderin teksti on täynnä tutkimusta ja tietoa – ja yritystä ymmärtää. Siinä on kovin paljon vaikeita kysymyksiä: miksi naapurit kääntyivät tappamaan läheisiään?

Snyderin teksti ei ole tunteellista (yllä olevasta sitaatista huolimatta). Se on suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativaa tieteellistä, historiallista pohdintaa, dokumenttien ja aikalaisten kertomusten esittelyä. Mennään syvälle syihin ja seuraamuksiin, eikä tämä varmasti kaikkia yhtä paljon kiinnosta kuin minua. Snyder esittää kaksi pääpäätelmäänsä kirjassa: Ensimmäinen niistä on, että valtiottomuus tappoi juutalaisia enemmän kuin byrokratia. Hitler pyrki darwinistisen maailmankuvansa pohjalta vahvemman oikeuteen, anarkiaan, pois moraalista ja muista inhimillisistä rakenteista, jotka edustivat hänelle heikkoitta. Keino tähän oli tuhota valtio Saksassa ja ennen kaikkea idän viljavilla mailla, joilla suurimmat massat juutalaisia asui. Vahvempi rotu oli velvoitettu tappamaan heikomman tai "epärodun" saavuttaakseen sille kuuluvan aseman.

Toinen kirjan päätelmä on, että suurin tuho tapahtui Auschwitzin porttien ulkopuolella. Auschwitz on saanut suuren osan historiassa, koska sieltä pelastuttiin ja sieltä jäi todistajia. Idän massateloitusten jäljiltä ei juuri jäänyt todistajia, eikä niitä siksi tunneta. Iso osa murhaajista päätyi sodan jälkeen jatkamaan elämäänsä ilman seuraamuksia tekemistään tuhansista murhista. Unohdus jäi uhrien kohtaloksi.

Snyder ei vapauta Neuvostoliittoa vastuusta holokaustista. Samat henkilöt toimivat ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja jälleen Neuvostoliiton palveluksessa. Juutalaisten tappajat jatkoivat Neuvostoliiton Gulak-järjestelmässä. Neuvostoliitto miehityksellään tuhosi ensin valtion Baltian maissa, joissa juutalaiset tapettiin lähes kokonaan, ja tämä palveli seuraavaa miehittäjää. Snyder kirjoittaa pitkästi myös Virosta, jonka juutalaiset hävitettiin kaikista tehokkaimmin.  


Mieleen jäi: "Antisemitististen valtioiden harjoittama laillinen syrjintä ei käynnistänyt automaattista syöksykierrettä kohti kuolemaa, mutta valtion tuho käynnisti. Kun juutalalainen menetti yhteyden valtioon, hän menetti mahdollisuuden korkeampien päättäjien ja alempien byrokraattien turvaan."

Matka ajassa: 1930 - 1940-luku

Matka paikassa: Natsi-Saksa, Eurooppa, Neuvostoliitto

Kenelle: Niille, jotka haluavat syventyä tarkasti holokaustin syihin 

Miten päätyi minulle: Pitkän varauslistalla roikkumisen jälkeen sain kirjan kirjastosta

torstai 11. elokuuta 2016

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

 

"Fanaattiset juoksijat eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessä kuin kulkea sumussa ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva – ja minulle myös kirjoittamisen metafora."

Haruki Murakamin omaelämänkerrallinen kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos 2011) on pieni mutta sinnikäs, ellei jopa filosofinen, teos juoksemisesta. Mukarami rinnastaa juoksemisen ja kirjoittamisen: se on itsensä ylittämistä, kilvoittelua parempaa kohti, elämän miellekkyyden löytämistä, tuskaa ja ennen kaikkea kovaa työtä. Murakami kertoo, miten hänestä tuli kirjailija ja juoksija. Teksti on henkilökohtaista, ja kirjailija tietoisesti kieltäytyy miellyttämästä muita. Hän kirjoittaa, miten itse kokee. Kaikkia ei voi miellyttää.

Minua hän kyllä miellytti. Uskon, että Murakami pukee sanoiksi jotakin oleellista juoksemisesta. Jokainen juoksija voi löytää itsensä hänen tekstistään. Juokseminen on arkinen, fyysinen tapahtuma, joka kuitenkin on merkityksellistä (tai ihan äärettömän turhauttavaa) juoksijalle itselleen. Moni tuttavani on kommentoinut, ettei jaksa kuunnella omien jalkojensa töminää. Minua se rytmi kiehtoo, ja jotakin tällaista Murakami kirjoittaa myös. Jaloilla on oma tahto, vaikka juoksijan mieli matkaa vie. 

Juoksijana – ja kirjailijana – Murakami vaikuttaa aika puurtajalta: hän seuraa uskollisesti vuodesta toiseen täsmälleen samaa rutiinia. Hän juoksee joka päivä ilman lepopäiviä. Hän kirjoittaa aina aamuisin. Miten hän jaksaa? Eikö hän tylsisty? Päinvastoin hän tuntuu saavan voimaa rutiineista. Hän vähättelee luontaisia lahjojaan juoksijana ja kirjailijana, mutta on ylpeä rutiineilla ja puurtamisella saaduista  saavutuksistaan. Täytyy lukea hänen kirjojaan, vaikka ihmisenä hän vaikuttaa hieman yksitotiselta lukemani perusteella. Hän tulee kuitenkin lähellä lukijaansa ja pidän hänen mutkattomasta ilmaisustaan. 

Paljon minulla ei ole tästä kirjasta lisää kerrottavaa. Luin sen nopeasti toisen intensiivisemmän (vielä kesken olevan) kirjan ohella, ja se sai minut hyvälle tuulelle. Sen sävy on positiivinen ja voimaannuttava: heikkokin liikkuja onnistuu. Jokaisesta voi tulla juoksija, ja se yhdistää myös minua ja Haruki Murakamia. Koko ajan teki mieli nyökkäillä: "Noinhan se menee. Tuolta minustakin tuntui maratonilla." 

Mieleen jäi: 

"Minulle juokseminen on sekä harjoittelua että vertauskuva. Juostessani päivästä toiseen kehitän itseäni, keräilen juoksukisoja, vähä vähältä korotan rimaa. Siksi minä ainakin ponnistelen jatkuvasti: nostan omaa tasoani." 

"Kestävyysjuoksussa ainoa vastustaja on minä itse, se joka minä ennen olin, se minun on voitettava."

Matka paikassa: Japani, Yhdysvallat

Matka ajassa: 2005-2006

Kenelle: juoksijoilla ja niille jotka haaveilevat kirjailijan urasta

Miten käteeni: Törmäsin kirjaan jollakin nettisivulla. Ollut pitkään lukulistalla, kunnes sitten kirjastosta lainasin.

perjantai 5. elokuuta 2016

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä



Nyt eteeni tuli kirja, joka yllätti. Ystävä suositteli Fredrik Backmanin esikoisromaania Mies, joka rakasti järjestystä (2013) ja kertoi sen saaneen hänet nauramaan ääneen. Ennakoin kirjan jonnekin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (jäänyt lukematta) ja Miika Nousiaisen mainion Metsäjätin lähistölle. Sinnehän se toki loksahtaa, mutta teos on kaikessa karikatyyrisessä komediamaisuudessaan yllättävän koskettava. Toki minuakin nauratti, mutta minä myös itkin sitä lukiessani. Harva kirja on saanut tämän aikaan, viimeisimpänä muistan näin tehneen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. En todellakaan olisi odottanut tältä kirjalta samaa. Niin vain kävi. Ehkä minusta on tulossa herkkä höperö, mutta tämä kirja todella kosketti.

Pintatasolla se kertoo pikkumaisesta pilkunviilaajasta, siitä ärsyttävästä kyttäävästä naapurista, jonka me kaikki tunnemme. Ainakin itse osaan nimetä heti muutaman, enkä todellakaan koe minkäänlaista sympatiaa heitä kohtaan. Kirjan Ove on säntillinen mies, joka tietää tarkalleen mikä on oikein ja väärin. Saab on ainoa oikea auto ja rivitalon järjestyssääntöjä tulee kaikkien noudattaa ilman poikkeuksia ja aina. 

Oven maailmassa on oltava järjestys, vaikka nykyihmiset sen ovat unohtaneet. Naapureilla ei pysy vasara kädessä, eikä nyky-yhteiskunta arvosta enää Oven kaltaisia käsistään käteviä ihmisiä. Ovella ei ole minkäänlaista halua muuttua yhteiskunnan mukana. Ove on kärttyisä, vihamielinen, pitkävihainen, joustamaton jumipää. Hänet voisi helposti bongata mistä vaan, mutta yleisyydestään huolimatta harva kirja kertoo näistä arkisista –usein myös vastenmielisistä – hahmoista. 

Oven hahmolla herkutellaan ja naurattaahan se. Naapurit ympärillä ovat kuin ruotsalaisesta kelpo tv-elokuvasta: on maahanmuuttajia, toimittajanainen, ylipainoinen nörttipoika ja pakollinen homo. Nämä hahmot sotkevat Oven järjestyksen ja lopulta pelastavat hänet. Juoni on osittain hyvinkin ennalta-arvattava ja kuin käsikirjoitus elokuvaan. En tiedä uskallanko katsoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, nimittäin niin hyvin aivoni tämän jo kuvittivat. 

Mies, joka rakasti järjestystä onnistuu kuvaamaan kaiken pintakohelluksen keskellä jotakin poikkeuksellisen kaunista. Se kertoo rakkaudesta, ihmisyydestä, sydäntä kovertavasta ikävästä, menetyksestä, ystävyydestä, uskollisuudesta ja yksinäisyydestä. Se kertoo myös siitä, miten asiat tehdään oikein suurella välittävällä sydämellä. Se on syvästi inhimillinen ja riipaisevakin kuvaus elämänmenosta ja hetkien ohikiitävyyksistä. Elämä on hirvittävän lyhyt ja äärettömän arvokas. Jokainen ihminen on rakkauden ja huomion arvoinen – myös se ärsyttävin naapuri. Enempää en viitsi kertoa. Lue itse! 

Mieleen jäi: "Aika on kummallinen ilmiö. Suurin osa meistä elää vain sitä aikaa varten, joka on vielä tulossa. Parin päivän päästä, parin viikon päästä, parin vuoden päästä. Eräs elämän tuskallisimmista hetkistä on luultavasti se, jona ihminen vaistoaa, että hän on iässä, jolloin hänellä on takanaan enemmän kuin edessään. Ja kun aika ei enää sijaitsekaan edessäpäin, hänen on keksittävä muita asioita joiden vuoksi elää. Ehkä ne voivat olla muistoja. Aurinkoisia iltapäiviä, jolloin pitää kiinni jonkun kädestä. Juuri mullatun kukkapenkin tuoksu. Kahvilasunnuntait. Ehkä lapsenlapset, joiden kautta voi elää jonkun toisen tulevaisuutta."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: rivitalolähiö Ruotsissa

Kenelle: Kaikille. Tämä on kirja ihmisenä ja lähimmäisenä olemisesta 

Miten tielleni: Kirjastosta ystävän suosituksesta