sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Katarina Baer: He olivat natseja





”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.

Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.

Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”
                                                                                                                      Martin Niemöller

Toimittaja Katarina Baer kirjoittaa omista baltiansaksalaisista isovanhemmistaan kaunistelematta ja kirvelevästi. Jo kirjan nimi iskee suoraan kaikista kipeimpään haavaan, vuosikymmeniksi yhteiskunnan ja suvun vaiettuun tosiasiaan: he olivat natseja. He eivät aikanaan vain vaienneet ja hiljaisesti katselleet sivusta Saksan, vanhan kulttuurimaan, lipumista diktatuuriksi ja historian suurimman ihmisoikeusrikoksen toteuttajaksi, vaan he aktiivisesti kannattivat ja hyötyivät kansallissosialistisesta aatteesta.

Kykeneekö jälkipolvi selvittämään, mikä sai heidät omistamaan elämänsä natsiaatteelle ja kuolemaan tällaisen pahan edestä? Mitä tulisi ajatella natsivaareista ja -mummoista? Näihin kysymyksiin puoliksi saksalainen Baer yrittää vastata omakohtaisessa sukunsa ja isovanhempiensa elämänkerrassa He olivat natseja (2016). Kirjoittajan työ on yksityiskohtaista ja ammattimaisen tutkivaa. Yhtään saatavilla olevaa kirjettäjä ja kuvaa hän ei jätä tulkitsematta. Kaikki suvun salaisuudet hän tuo esille mitään peittelemättä tai kaunistelematta. 

Natseista ja toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia sivuja. Koskakohan maailma lakkaa kiinnostumasta ja tekemästä tiliä menneisyytensä kauhujen kanssa? Baerin tekstiä lukiessa on helppo uskoa, ettei kovin pian. Tällainen mikrohistoriallinen tutkimus on vieläkin ajankohtainen ja tekee jopa kipeää. Monta tarinaa on vielä kertomatta ja monia ei tulla koskaan kertomaan. Ehkä tällaisen kirjallisuuden ja tutkimuksen kautta on mahdollista ymmärtää edes vähän enemmän, miksi tavalliset – jopa hyvät ja uskonnolliset – kansalaiset päätyvät hirmutekoihin. Baer ei tosin myönnä ymmärtävänsä, eikä lupaa vastauksia. 

Olisi helppo vapauttaa isovanhemmat syyllisyydestään toteamalla heidän elämänsä osuneen hirveään historialliseen ajankohtaan. Huonoa tuuria olla pelinappula historian suurten liikehdintöjen keskellä. Baer ei kuitenkaan suostu päätämään pappaa ja mummoa vastuusta: tällainen ajattelu päästäisi heidät kuin koiran veräjästä. Ei, he tiesivät ihmisten, usein naapuriensa, rasistisesta syrjinnästä, pakkokuljetuksista ja keskitysleireihin siirtämisistä. He ottivat vastaan tyhjiksi jääneitä hienostohuoneistoja Berliinin parhailla alueilla, joivat entisten asukkaiden posliinimukeista ja ottivat palvelijoikseen Saksan valloittamista maista vangittuja pakkotyöläisiä. 

Baeria hämmentää eniten se, että vaikka isovanhemmat tiesivät, he silti halusivat elää itsepetoksessa ja uskoa palvelevansa "hyvää". Jopa silloinkin kun Saksa oli suistumassa varmaan häviöön, totaaliseen perikatoon. Oma kansa uhrattiin vailla sääliä. Baer päätyy siihen, että isovanhemmat säästyivät syviltä sisäisiltä konflikteilta kääntämällä katseensa pois. 


Lukijalle kirja on intensiivinen lukukokemus. Kirjailijan oma ääni kuuluu lähes koko ajan. Hän pohtii ja kyseenalaistaa myös omia motiivejaan ja näkökulmiaan. Välillä teksti–varsinkin kirjan Baltiaan sijoittuva osio–on hieman liian yksityiskohtaista. Suvun vaiheita ruoditaan lemmikkieläimiä myöten, mikä tietenkin lähisukulaisia kiinnostaa, muttei muita. Kirja ei kuitenkaan ole pitkäveteinen silloinkaan, vaan se on hieno lukukokemus ja hyvin kirjoitettu.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #36, elämänkerta.

Mieleen jäi: "He katsoivat pois, jättivät puhumatta, pohtimatta, kirjoittamatta, puuttumatta asiaan. Kun riittävän moni teki niin, juna ei enää pysähtynyt."

Matka ajassa: 1920 - 1946, nykyhetki

Matka paikassa: Berliini, Baltian maat, Pohjois-Italia

Kenelle suosittelen: Kaikille suosittelen tätä kirjaa. Omituisen ajankohtainen teos.

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin


   

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Stephen King: Mersumies


Stephen King liitetään kirjailijana niin kiistattomasti kauhuun, että potentiaalisille lukijoille pitää varmuudeksi alleviivata jo kannen mainossitaateissa, että teoksessa ei ole mitään yliluonnollista, vaan  se on trilleri – ja tässä lajissa melko perinteinen vieläpä. Kingin Mersumies (2014, suomennos 2016) ei kuuluisasta kauhun kuninkaaksi nimetystä kirjailijastaan huolimatta anna kovin kummoisia jännityksen väristyksiä ainakaan tälle lukijalle. 

Mersumiehen päähenkilö on eläkkeelle siirtynyt, mutta syrjäytetyksi itsensä tunteva, entinen rikosetsivä Bill Hodges. Hänen päivänsä täyttävät loputon television tuijottelu ja isänsä aseen hively. Ihmissuhteet ovat kaikonneet ja elämältä hävinnyt merkitys. Hodges on melko tyypillinen dekkareiden antisankari, jonka lukija jo ennen kirjan avaamista tietää melko varmasti omaavan erityisosaamista ja sinnikkyyttä. 

Näinhän siinä käy: ylipainoisen Hodgesin pakottaa ylös lepotuolista hullu massamurhaaja, Mersumies, jonka rikoksen tutkinta jäi pahasti Hodgesilta kesken ennen eläkkeelle siirtymistä. Mersumies kutsuu sairaalla kirjeellään Hodgesin sosiaalisen median vaarallisille vesille. Alkaa takaa-ajo ja rikoksen uudelleen selvittely.

Jännitystä mielestäni kirjassa vie murhaajan jatkuva läsnäolo heti kirjan alussa. Lukija saa tietää hänestä liikaa aivan liian varhain – loput hän voikin sitten jo itse arvata. Kirjassa näkökulma vaihtuu Hodgesin ja Mersumiehen välillä tiuhaan ja ehkä hieman liian tasapuolisesti. Koska kyseessä on trilogian avausteos, panttaako kirjailija tietoa itse päähenkilöstä? Olisin halunnut tietää enemmän Hodgesista, joka itse asissa on melko mehevä hahmo. Mersumies taas on niin vastenmielinen, että välillä oli jopa vaikea lukea hänestä kertovaa tekstiä. 

Mersumies kirjan nimenä on jotenkin lapsekkaan outo, ja se herätti huomiota ja hieman hymähtelyä lähipiirissä. Mieheni päätyi vääntämään nimen Persumieheksi, joka olisikin ollut jo varsin mielenkiintoinen kirjan nimi. Kirjan teksti vilisee myös kuluneita sanontoja, jotka ärsyttivät. Olikohan tämä suomennoksen vika? 

Summa summarum: lukukokemuksena tämä Kingin – jonka teoksista olen yleensä pitänyt tai ainakin niitä ihaillen pelon takia vältellyt – trilleri jää melko latteaksi. Joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia se kuitenkin sisältää, joten luin teoksen ihan mielelläni loppuun. Olen kahden vaiheilla, luenko trilogian muita osia.  

Alan jo miettiä, etteivät dekkarit ole minun juttuni. Päädyn aina pettymään ja sitten lyttäämään ne. Ainakin viime aikoina en ole lukenut juuri mitään sykähdyttävää. Miksiköhän päädyn silti niitä lukemaan?

King kirjailijana on kuitenkin aika maestro, joten hänen uransa ansaitsee kiitosta. Hän on kirjailijana monipuolinen – ennakkoluutonkin tarttuessaan eri genreihin – ja äärettömän tuottelias: Helmet-haasteessa vien tämän teoksen kohtaan #37 (kirjailijan tuotantoon kuuluu yli 20 teosta).  

Mieleen jäi: "Hän istuu sinä iltana laiskanlinnassa ja katsoo yhdentoista uutiset. Hän näyttää valkoisessa pyjamassa ylipainoiselta haamulta. Kalju kiiltää harvenevan tukan alta himmeästi. - - Hodges sanoo pimeässä: - Olen valmis kuuntelemaan. Minulla on aikaa. Olenhan eläkkeellä. Hän nukahtaa hymyillen."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: USA

Kenelle suosittelen: Keskivertoa trilleriä kuuluisalta kirjailijalta, jolta löytyy paljon parempaa luettavaa. Sinuna ehkä skippaisin.

Miten tielleni: kirjastosta jonottaen sain tämän suositun uutuuden

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina (2012, suomennos 2017) jatkaa kahden nuoren naisen, Elenan ja Lilan, tarinaa täsmälleen siitä, mihin edellinen osa Loistava ystäväni jää. Kirja sai minut valtaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Se on häpeilemättömän viihdyttävä, jopa lumoava. 

Uuden nimen tarina jatkaa samoilla aiheilla ja teemoilla kuin edeltäjänsä: ystävyys, selviytyminen, sosiaalinen nousu ja toteutumattomat unelmat ovat tarinan ytimessä. Kirja etenee välillä vauhdilla, välillä viipyillen. Kaiken keskiössä on Lila, Elenan upea, älykäs ja arvaamaton ystävä, jonka opiskelu katkesi jo kansakouluun ja jonka kohtalona oli mennä naimisiin jo kuusitoistavuotiaana. 

Elena on sivustatarkkailijan roolissa, vaikka lukija tutustuu häneen paremmin ja kuulee vain hänen äänensä. Hänen tiensä on usein yksinäisen puurtajan, joka yrittää nousta köyhästä korttelista opiskelemalla myös Lilan edestä. Kaikilla mittareilla Elena päihittää Lilan, mutta hän kokee silti keskinäisessä kilpailussa jäävänsä ystävänsä varjoon, vallinaiseksi. Elena saa sen, mikä olisi kuulunut paremmin Lilalle, mutta joka häneltä riistettiin. 

Napoli jää tässä kirjassa enemmän taustalle, niin vimmaista on tyttöjen kasvun ja ihmissuhteiden jatkuvan sotkun selostus. Kotikortteli on sen asukkaille koko maailma, jossa on omat sääntönsä selviytymiselle. Se on aggressiivinen, primitiivinen ja lannistava paikka erityisesti naiselle. Perhe päättää kaiken, ja naisen osana on alistua miehensä tahtoon ja tyytyä usein ankeaan rooliinsa. 

Tarinaa rytmittävät useat miessuhteet. Miehet ovat väkivaltaisia, heikkoja, narreja tai kukkoilijoita – ja vain harvoin naistensa rakkauden veroisia. Lila ja Elena rakastuvat samaan mieheen. Minulle mies ei näyttäydy mitenkään kovin tavoiteltavana. Ehkä tämä on tarkoituskin: kertojana on jo tarinasta enemmän tietävä, elämänkokemuksen kyynistämä Elena. Ehkä lukija tietää enemmän kuin tarinan kokevat henkilöt. 

Lilan ja Elenan suuri rakkaus on heidän välinen ystävyytensä, joka on vahvempi kuin kuolema. He ovat sama henkilö, kahdessa eri ruumiissa, kahdella eri nimellä. Elena lähes palvoo ystäväänsä, vaikka häntä välillä inhoaakin, kokee kateutta ja hakeutuu tästä eroon. Naisten sielunkumppanuus on tämän vahvan tarinan tärkein aihe. Miehet vaihtuvat, rakastavat, hakkaavat, raiskaavat ja hylkäävät, mutta tämä ystävyys pysyy ja korjaa, vaikka välillä hajottaakin. 

Tekee mieleni julistaa tämä kirja viiden tähden arvoiseksi: Tällaista kirjallisuuden tuleekin olla. Hetkeäkään en laskenut sivuja, vaan toivoin, ettei lukeminen vielä loppuisi. Edellinen osa ei ihan samanlaista intohimoa herättänyt, mutta nyt olen Lilan ja Lenun lumoissa, enkä malttaisi odottaa seuraavan kirjan suomennosta. Onneksi kirjoja on vielä jäljellä kaksi. Uskon, että Lila vielä nousee, vaikka tämän kirjan lopussa hänen elämänsä melko pohjalla onkin. Ainakin toivon niin. 

Helmet-haasteeseen tämä tietenkin sopii kohtaan #7, salanimellä kirjoittavan kirjailijan teos. Miksi kirjailija ei halua nimeään julki? Onko tämä markkinointitemppu, joka lisää kirjailijan kiehtovuutta? Etäisesti ärsyttävää, mutta sallittakoon näin hyvän romaanin kirjailijalle sekin. Ferrante, nöyrin kiitos tästä kirjasta. 

Mieleen jäi: "Toistelin mielessäni joka päivä:olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä."

Matka ajassa: 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Napoli ja Pisa

Kenelle suosittelen: Vahvaa kuvausta naisena olemisesta ja selviytymisestä miesten hallitsemassa maailmassa.

Miten tielleni: Best seller -pikalainana kirjastosta

Hyvää vähälumista vappua blogini lukijoille!



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sandra Brown: Mean Streak


Tavallaan tämän kirjan ja siitä tehdyn elokuvan olen lukenut ja katsonut ainakin sata kertaa. Aina kauniilla päähenkilöllä on uusi nimi, hänen petollisella miehellään uusia konnuuksia takataskussa ja ihastus on komea, vähän pelottava, mutta ah, niin täydellinen silti. Tämän Sandra Brownin Mean Streak -trillerin (2014) lainasin sokkona OverDrive-sovelluksesta ja jo ensi sivuilta tiesin, mitä kirjassa suunnilleen tulee tapahtumaan ja miten se tulee päättymään. Romanttinen jännitysromaani on genrenä niin kliseinen, että ei voi muuta kuin huokaista helpotuksesta: sitä saa, mitä tilaa.   

Nuori lääkäri, Emory treenaa järjestämäänsä hyväntekeväisyysmaratoniin kiihkeästi. Hän lähtee miehensä vastustuksesta huolimatta vuorille treenaamaan ja häviää Pohjois-Carolinan erämaahan. Jäljet häviävät, eikä poliisi pääse kadonneen jäljille.

Emory herää tajuttomuudesta salaperäisen ja pelottavan miehen luota. Mies ei suostu kertomaan nimeään eikä viemään häntä takaisin. Onko mies kaapannut vai pelastanut hänet? Kuka hän on ja miksi hän piileksii vuorilla? Pääseekö Emory pakenemaan? 

En paljasta juonta enempää, mutta melko tuttuja polkuja Sandra Brown lukijaansa johdattaa. Kirjailija on minulle ennalta tuntematon, mutta ilmeisesti hän on painoskuningatar, jonka teoksia on käännetty myös suomeksi. Paremman puutteessa voisin uudelleenkin lukea viihteeksi jonkun hänen teoksensa, mutta en kyllä voi suuremmin suositella. 

Luen kirjoja laidasta laitaan ja uskon kaikenlaisella kirjallisuudella olevan paikkansa. Viihdekirjallisuus – edes se halveksittu naisten romanttinen kirjallisuus – ei ole automaattisesti huonoa kirjallisuutta. Tämä kyseinen kirja ei vaan sytyttänyt. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja sopii tarpeeksi hyvin kohtaan #15 (kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen). Päähenkilö treenaa ja juoksee läpi kirjan, joten käyköön nyt tähän.



Mieleen jäi: Äänikirjan mieslukija näytteli eri ääniä hienosti läpi kirjan.

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Pohjois-Carolina

Kenelle suosittelen: No jaa, eipä ole lapsenlapsille tästä kertomista. Jos et muuta löydä, saatat tämän parissa viihtyä.

Miten tielleni: Äänikirja työmatkoilla

torstai 20. huhtikuuta 2017

Alice Munro: Jupiterin kuut


Kanadalaisen novellistin Alice Munron jo vuonna 1982 ilmestynyt novellikokoelma Jupiterin kuut sai vihdoin tänä vuonna suomennoksensa – ja mikä suomennos se onkaan! Munron teksti välittyy rikkaalla, kauniilla ja mielenkiintoisella suomella. Kirjailijaa tietysti täytyy kiittää ensiksi tästä lukunautinnosta, mutta myös kääntäjä, Kristina Rikman, tekee upean työn. Munro on palkittu ansaitusti Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013, ja Rikmanille myönnettiin 40-vuotisesta käännöstyöstään Pro Finlandia -mitali vuonna 2014. Lukija tietää saavansa laatua luettavakseen.

Munro kirjoittaa lukuisista kohtaamisista, joissa ihmiset eivät kuitenkaan aivan kohtaa. Kaukaiset sukulaiset pysyvät kaukaisina, lähes käsittämättöminä, vaikka tulevatkin kyläilemään. Yhteyttä ei synny. Rakkaus on myös saattanut pettää tai kulua loppuun. Nainen ei löydä miestään tavalla, joka tyydyttäisi. Jäljelle jää turhautuminen, peitelty kiukku, luopuminen ja sisäinen halveksunta – ja kuitenkin myös miellyttämisen tarve on aina vieraana. Välillä hukassa on mies, välillä lapsi.  

Kaikkien yhdentoista novellin keskiössä on nainen. Hän, novellista toiseen erinimisenä, tulee usein vaatimattomista tai jopa askeettisista oloista ja on jo ehtinyt vanhenemisen porteille tai on jo vanhainkodissa. Hän pohtii elämän loputonta arvaamattomuutta tai vielä traagisempaa ennalta-arvattavuutta. Pienet valinnat, sattumat ja onnettomuudet ovat saattaneet muuttaa koko elämän suunnan. 

Mikään edellä mainittu ei välity lukijalle alleviivattuna selvänä viestinä. Kaikki on puettu vihjailuun, hienovaraiseen huumoriin ja traagisiin yksityiskohtiin. Näkökulma vaihtuu ainakin yhden novellin sisällä kappaleesta toiseen niin, että lukijan on välillä hankala seurata tapahtumia. Novelleissa tapahtuu vähän – vaikka kerralla voikin sitten rysähtää kaikki – henkilöitä taustoitetaan ja heidän ajatustensa annetaan lentää villinä. Heidän ulkonäköään ja vaatteitaan kuvataan todella värikkäästi. 

Kaikki kokoelman novellit ovat hienoja, mutta suosikikseni nousi ensimmäinen kahdesta erilaisesta sukulaistätilaumasta kertova Chaddeleyt ja Flemingit. Kahden suvun naimattomat tädit ovat toistensa vastakohtia ja kuitenkin aivan yhtä herkullisia hahmoja. En ollut lukenut Munroa ennen, ja tämän novellin parissa iski heti vahva tietoisuus: "Mitä tämä on? Vähän outoa, mutta tästä minä pidän." Toivottavasti saan aikaiseksi lukea Munroa myös lisää, vaikka hetken on kyllä hengähdettävä ja vähän toivuttavakin hänen tarinoistaan.

Helmet-haasteeseen tämä teos saa vastata kohtaan #23 käännökirja. Miten upeaa lukea maailman parhaita teoksia omalla äidinkielellä. Toivottavasti saamme suomeksi näin upeita käännöksiä jatkossakin. 

Mieleen jäi:

"Hän oli havainnut jotain uutta tällä matkalla. Ihmiset eivät enää halunneet tutustua häneen. -- Hän ei ollut lihonut eikä laihtunut eikä vanhentunut silmiinpistävästi, mutta yhtä kaikki hän oli lakannut olemasta tietynlainen nainen ja muuttunut toisenlaiseksi. -- Hän yritti tosissaan, kerran toisensa jälkeen.Toisinaan hänen harkitut mielivaltaiset tekonsa ja tapansa elää jaksoivat ilahduttaa häntä." 

Matka ajassa: sodan ajasta 1900-luvun loppupuolelle

Matka paikassa: Kanada

Kenelle: Jos et pelkää vähän haastavampaa novellikirjallisuutta, tartu ihmeessä.

Miten tielleni: Kirjastosta 



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

1/3 katsaus (maailmanvalloitus ja vähän muutakin)


Kirjojen tapahtumapaikat lukujärjestyksessä. Huomaa vapaat, villit viivat!


Pääsiäisen suklaamunia popsiessa teki mieli muistella kulunutta vuotta ja miettiä, mitä onkaan tullut luetuksi jo tähän mennessä. Olen nähnyt 1/4-blogikirjoituksia, mutta minä myöhäisherännäinen nappaan nyt itselleni 1/3-katsauksen. 

Tänä vuonna lukemistani on hallinnut Helmet-haaste, joka on osoittautunut toistaiseksi todella helpoksi suorittaa. En ole erityisemmin joutunut vielä valitsemaan "lista edellä" lukemistani, vaan kirjat ovat jotenkin vain loksahtaneet milloin mihinkin kohtaan. Varmaan pian joudun tietoisesti etsimään kirjoja täyttämään haasteen eri kohtia, mutta vielä niin ei ole käynyt. Menetän yleensä nopeasti kiinnostukseni haasteisiin tai listoihin, mutta nyt tämä haaste on tuntunut mukavalta. 

Parhaat lukukokemukset tähän mennessä:

John Williams: Stoner 

Mahtavaa, vaikkei kovin helppoa kirjallisuutta. Ei lisättävää. Jos et ole vielä lukenut, lue!

Colson Whitehead: The Underground Railroad

Jännittävin, järkyttävin ja yksinkertaisesti lumoavin pitkään aikaan lukemani kirja. Orjuudesta ja pakomatkasta kertova historiallinen romaani on palkittu (mm. tuore Pulitzer-palkinto) ja ylistetty. Ihmettelisin suuresti, jos tätä ei pian suomenneta. Ehkä jo työn alla jollakin – toivottavasti.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy

Vaikuttava, intensiivinen sodanvastainen julistus ja katsaus israelilaisen perheen absurdiin arkeen. Kirja on melko pitkä – ehkä liiankin – mutta piti otteessaan.



Muita huomioita lukemisestani:

Olen lukenut paljon englanniksi, ja se on ollut mahtavaa. Pienen hypyn se aina vaatii, mutta on osoittautunut riskin arvoiseksi. 

Olen työmatkoilla kokeillut äänikirjoja. Loistavaa! Suuri kiitos kirjastoille niiden lisääntyneestä määrästä. 

Novelleita ei ole tullut luettu valitettavasti. Kaksi kokoelmaa – ja todella hyviä sellaisia – on nyt meneillään onneksi.

Runot. Apua! En ole lukenut pitkään aikaan mitään. Se täytyy korjata. Sarjakuviakin olen lukenut vain kaksi tänä vuonna, mikä on kyllä enemmän kuin yleensä. Siihen olen tyytyväinen.

Kaiken kaikkeaan tämä vuosi on ollut loistava lukemisen puolesta. Mitään hirmuista pettymystä ja loputonta jumitusta en ole vielä kohdannut.  

Maailmaa on tullut valloitetuksi: 

Olen viihtynyt USA:ssa yllättävän hyvin ja Suomessa vain kahden kirjan verran. Vähän yllättävää. Toivottavasti luen tänä vuonna vielä Aasiaan sijoittuvia paikkoja. Afrikassa olen sentään käynyt yhden kirjan verran. 

En tiedä paljonko arvoa kannattaa laittaa tapahtumapaikkojen hamstraamiseen, mutta onhan se mielenkiintoista, että maailmaa voi näinkin "nähdä".

Taannoin ylistin Berliiniä. Sinne tulen jo lähiaikoina tekemään lukumatkan ainakin kahdesti. Paikka ja sen historia kiehtoo.


Tästä on hyvä mennä eteenpäin.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

J.D.Salinger: Sieppari ruispellossa

Pääsiäiskanakin ihmettelee Siepparia


"Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä mä oikeasti haluaisin olla."

J.D.Salingerin klassikko Sieppari ruispellossa (1951, Saarikosken suomennos 1961, Schroderuksen uusi suomennos 2004) on ollut pitkään (totuuden nimissä vuosikymmenen ainakin) lukulistalla. Se on niitä teoksia, joista on paljon tietämystä ja ennakkokäsityksiä. Se kuuluu yleissivistykseen ja sen nimi pompahtaa vähän väliä eteen yllättävissä yhteyksissä. Melkein niin tuttu, ettei ole tehnyt mieli lukea.

Täytyy myöntää, etten oikein odottanut tämän kirjan lukemista. Olin melko varma, että petyn tai päädyn ärtymään jonkinlaiseen (teko)taiteelliseen tajunnanvirtatekstiin. Kerran aiemminkin olin yrittänyt tarttua teokseen opiskeluvuosina saatuani sen lahjaksi. Saarikosken slangisuomennos alkoi aivan ensisivuilta tainnuttamaan ja lopullinen tyrmäys tuli toisen luvun kohdalla. Jätin kirjan kesken ja työnsin sen vuosiksi kirjahyllyyn. Siellä se on pölyttymässä edelleenkin. En halua antaa väärää ylimielistä todistusta: Saarikosken suomennos on aikansa kulttuuriteko ja varmasti tekee kunniaa omalla persoonallisella tavallaan alkuperäiselle tekstille, mutta minulle se ei vaan avautunut Saarikosken kynän kautta.

Omaksi onnekseni tajusin yrittää uutta Arto Schroderuksen suomennosta ja pääsin tutustumaan ja kokemaan Salingerin tekstin, sillä tämä päätyi jopa vahvaksi lukukokemukseksi. Jos joku teos on yllättänyt positiivisesti, niin se on tämä.

Nuori Holden Caulfield on hukassa kuten vain nuori aikuistumisen kynnyksellä voi olla. Hän on saanut kaiken helposti, elää yltäkylläisyydessä ja etuoikeudessa, mutta mikään ei tunnu miltään. Ihmiset ja kulttuuri ympärillä on falskia ja tyhjää, ja vaikka Holden sen välillä kokeekin hervottomana, se ajaa hänet masennuksen partaalle. Kirja seuraa muutamaa onnetonta päivää New Yorkissa Holdenin opinahjon heitettyä hänet ulos piiristään. Lukijalle kuitenkin jää olo, että nämä ovat luultavasti ne surkeimmat päivät ja toivoa paremmasta on.

Holden on teinikulttuurin ja -kirjallisuuden eksynyt, uhmakas, kyyninen, aitoutta etsivä prototyyppi. Hänessä tiivistyy modernin (vai onko tämä jo peräti postmodernin) ihmisen elämän tyhjyys ja tuska. Ihmiset ympärillä ovat tyhjiä tai pinnallisia ja pakenevat Hollywoodin tuotoksiin ja kuluttamiseen. Välillä on vaikea uskoa, että kirja on kirjoitettu jo aivan 50-luvun alussa. Amerikka oli jo silloin kovin tämän päivän oloinen.

Teatteri, elokuvat ja osa kirjoista, ihmissuhteet sekä seksi on tyhjää täynnä, mutta lapset edustavat aitoa ja totta. Voin kuvitella, että tästä teoksesta on pahennuttu, sillä sen kieli ei vieläkään säästele. Sellainen on nuoruus ja sen raaka mustavalkoisuus.

Pidin siis Siepparista. Se sai minut nauramaan ja se kosketti, mutta voin silti ymmärtää, että nuoren Holdenin kärsimykset voivat ärsyttääkin. Täydet viisi tähteä klassikolle minulta siis!

Tämä kirja pitäisi varmaankin Helmet-haasteessa pistää kohtaan käännöskirja, mutta lukijan itseoikeudella laitan tämän kirjan kohtaan #32, kirja on inspiroinut muuta taidetta. En tiedä olenko ainoa, mutta minä törmään erilaisiin intertekstuaalisiin leikittelyihin vähän väliä, niin vankka tämän teoksen paikka on osana amerikkalaista ja maailmanlaajuista kirjallisuutta. Salinger oli aikanaan ajan hermolla tai jopa aikaansa edellä, ja hän loi jotain, joka elää edelleen.

Hyvää pääsiäistä, rakas lukijani!

Mieleen jäi: "Jotkut saattaa etsiä päiväkausia jotain mitä ne on hukanneet. Minulla ei taida olla koskaan mitään sellaista, minkä hukkaamisesta välittäisin kovin paljon. Ehkä minä olen sen takia osaksi raukka. Ei se tosin mikään selitys ole. Ei tosiaankaan. Ei pitäisi olla raukka edes osaksi." 

Matka ajassa: 1950-luvun alku tai 1940-luvun loppu 

Matka paikassa: New York

Kenelle suosittelen: Nuoruuden kokeneille :)

Miten tielleni: kirjastosta