tiistai 16. elokuuta 2016

Timothy Snyder: Musta maa, Holokausti: tapahtumat, opetukset







"Heillekin minä luon muistomerkin,
poikia ja tyttäriä kestävämmän,
annan nimen, 
joka ei koskaan katoa."

Jes. 56:5

Jos päätyy käymään Yad Vashemissä, Jerusalemissa, sitä ei unohda koskaan. Muistan kolmetoistavuotiaana seisseeni Jerusalemin vainojenmuseossa "Nimien huoneessa", jossa muistaakseni vuorotellen nais- ja miesääni lukee holokaustissa menehtyneiden nimiä loputtomiin.  Heprean sana muistomerkki (Yad vashem) muodostuu kahdesta sanasta: käsi ja nimi. Museon yksi tärkeimmistä tehtävistä tuntuu olevan antaa nimi uhreille, jotta heidät muistetaan. Noin kuuden miljoonan uhrin (joista lapsia oli 1,5 miljoonaa) joukosta 1,5 miljoonan nimeä ei ole pystytty selvittämään. Museon sivuilla voi selata tietokantaa, johon on tallennettu 4,5 miljoonan murhatun juutalaisen nimet ja heidän tiedetyt kohtalonsa.

Numerot ovat pöyristyttäviä. Ne eivät oikein mene tajuntaan. Koko Suomen kansa määrällisesti. Jokaisella oli nimi.

Minusta tuntuu, että jotakin minussa muuttui tuon museovierailun aikana pysyvästi. Holokausti tapahtumana on niin absurdi, käsittämätön ja silti sen suorittajina, murhaajina, tavallisia perheenisiä ja -äitejä. Luulen, että tästä ristiriidasta johtuu, että palaan aina uudelleen lukemaan siitä ja siihen liittyvästä. Sitä on pakko yrittää ymmärtää. Jos tällaiseen ihminen kykenee, sitä on pakko tutkia ja siitä on pakko lukea. Lukemalla minä muistan heitä, joilla ei ole nimiä. Ehkä jotakin tällaista olen ajatellut.

Samoihin ajatuksiin – tai ainakin lähelle –päätyy Timothy Snyder tutkimuksensa holokaustista Musta maa (2015) viimeisellä sivulla: "Sitä pahaa, joka juutalaisille tehtiin – jokaiselle lapselle, naiselle ja miehelle – ei voi tehdä tyhjäksi. Sen voi kuitenkin kirjata, ja sen voi ymmärtää. Totisesti, se täytyy ymmärtää, jotta sen kaltaisen voi tulevaisuudessa estää."

En oikeastaan olisi halunnut lukea Timothy Snyderin tutkimusta juuri nyt, mutta olen iloinen, että luin. Sain sen keskelle kesää pitkän jonotuksen jälkeen kirjastosta ja pidin kirjaa lainattuna lähes neljä viikkoa. Hitaasti luin, koska Snyderin teksti on täynnä tutkimusta ja tietoa – ja yritystä ymmärtää. Siinä on kovin paljon vaikeita kysymyksiä: miksi naapurit kääntyivät tappamaan läheisiään?

Snyderin teksti ei ole tunteellista (yllä olevasta sitaatista huolimatta). Se on suurimmaksi osaksi keskittymistä vaativaa tieteellistä, historiallista pohdintaa, dokumenttien ja aikalaisten kertomusten esittelyä. Mennään syvälle syihin ja seuraamuksiin, eikä tämä varmasti kaikkia yhtä paljon kiinnosta kuin minua. Snyder esittää kaksi pääpäätelmäänsä kirjassa: Ensimmäinen niistä on, että valtiottomuus tappoi juutalaisia enemmän kuin byrokratia. Hitler pyrki darwinistisen maailmankuvansa pohjalta vahvemman oikeuteen, anarkiaan, pois moraalista ja muista inhimillisistä rakenteista, jotka edustivat hänelle heikkoitta. Keino tähän oli tuhota valtio Saksassa ja ennen kaikkea idän viljavilla mailla, joilla suurimmat massat juutalaisia asui. Vahvempi rotu oli velvoitettu tappamaan heikomman tai "epärodun" saavuttaakseen sille kuuluvan aseman.

Toinen kirjan päätelmä on, että suurin tuho tapahtui Auschwitzin porttien ulkopuolella. Auschwitz on saanut suuren osan historiassa, koska sieltä pelastuttiin ja sieltä jäi todistajia. Idän massateloitusten jäljiltä ei juuri jäänyt todistajia, eikä niitä siksi tunneta. Iso osa murhaajista päätyi sodan jälkeen jatkamaan elämäänsä ilman seuraamuksia tekemistään tuhansista murhista. Unohdus jäi uhrien kohtaloksi.

Snyder ei vapauta Neuvostoliittoa vastuusta holokaustista. Samat henkilöt toimivat ensin Neuvostoliiton, sitten Natsi-Saksan ja jälleen Neuvostoliiton palveluksessa. Juutalaisten tappajat jatkoivat Neuvostoliiton Gulak-järjestelmässä. Neuvostoliitto miehityksellään tuhosi ensin valtion Baltian maissa, joissa juutalaiset tapettiin lähes kokonaan, ja tämä palveli seuraavaa miehittäjää. Snyder kirjoittaa pitkästi myös Virosta, jonka juutalaiset hävitettiin kaikista tehokkaimmin.  


Mieleen jäi: "Antisemitististen valtioiden harjoittama laillinen syrjintä ei käynnistänyt automaattista syöksykierrettä kohti kuolemaa, mutta valtion tuho käynnisti. Kun juutalalainen menetti yhteyden valtioon, hän menetti mahdollisuuden korkeampien päättäjien ja alempien byrokraattien turvaan."

Matka ajassa: 1930 - 1940-luku

Matka paikassa: Natsi-Saksa, Eurooppa, Neuvostoliitto

Kenelle: Niille, jotka haluavat syventyä tarkasti holokaustin syihin 

Miten päätyi minulle: Pitkän varauslistalla roikkumisen jälkeen sain kirjan kirjastosta

torstai 11. elokuuta 2016

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

 

"Fanaattiset juoksijat eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessä kuin kulkea sumussa ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva – ja minulle myös kirjoittamisen metafora."

Haruki Murakamin omaelämänkerrallinen kirja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (2007, suomennos 2011) on pieni mutta sinnikäs, ellei jopa filosofinen, teos juoksemisesta. Mukarami rinnastaa juoksemisen ja kirjoittamisen: se on itsensä ylittämistä, kilvoittelua parempaa kohti, elämän miellekkyyden löytämistä, tuskaa ja ennen kaikkea kovaa työtä. Murakami kertoo, miten hänestä tuli kirjailija ja juoksija. Teksti on henkilökohtaista, ja kirjailija tietoisesti kieltäytyy miellyttämästä muita. Hän kirjoittaa, miten itse kokee. Kaikkia ei voi miellyttää.

Minua hän kyllä miellytti. Uskon, että Murakami pukee sanoiksi jotakin oleellista juoksemisesta. Jokainen juoksija voi löytää itsensä hänen tekstistään. Juokseminen on arkinen, fyysinen tapahtuma, joka kuitenkin on merkityksellistä (tai ihan äärettömän turhauttavaa) juoksijalle itselleen. Moni tuttavani on kommentoinut, ettei jaksa kuunnella omien jalkojensa töminää. Minua se rytmi kiehtoo, ja jotakin tällaista Murakami kirjoittaa myös. Jaloilla on oma tahto, vaikka juoksijan mieli matkaa vie. 

Juoksijana – ja kirjailijana – Murakami vaikuttaa aika puurtajalta: hän seuraa uskollisesti vuodesta toiseen täsmälleen samaa rutiinia. Hän juoksee joka päivä ilman lepopäiviä. Hän kirjoittaa aina aamuisin. Miten hän jaksaa? Eikö hän tylsisty? Päinvastoin hän tuntuu saavan voimaa rutiineista. Hän vähättelee luontaisia lahjojaan juoksijana ja kirjailijana, mutta on ylpeä rutiineilla ja puurtamisella saaduista  saavutuksistaan. Täytyy lukea hänen kirjojaan, vaikka ihmisenä hän vaikuttaa hieman yksitotiselta lukemani perusteella. Hän tulee kuitenkin lähellä lukijaansa ja pidän hänen mutkattomasta ilmaisustaan. 

Paljon minulla ei ole tästä kirjasta lisää kerrottavaa. Luin sen nopeasti toisen intensiivisemmän (vielä kesken olevan) kirjan ohella, ja se sai minut hyvälle tuulelle. Sen sävy on positiivinen ja voimaannuttava: heikkokin liikkuja onnistuu. Jokaisesta voi tulla juoksija, ja se yhdistää myös minua ja Haruki Murakamia. Koko ajan teki mieli nyökkäillä: "Noinhan se menee. Tuolta minustakin tuntui maratonilla." 

Mieleen jäi: 

"Minulle juokseminen on sekä harjoittelua että vertauskuva. Juostessani päivästä toiseen kehitän itseäni, keräilen juoksukisoja, vähä vähältä korotan rimaa. Siksi minä ainakin ponnistelen jatkuvasti: nostan omaa tasoani." 

"Kestävyysjuoksussa ainoa vastustaja on minä itse, se joka minä ennen olin, se minun on voitettava."

Matka paikassa: Japani, Yhdysvallat

Matka ajassa: 2005-2006

Kenelle: juoksijoilla ja niille jotka haaveilevat kirjailijan urasta

Miten käteeni: Törmäsin kirjaan jollakin nettisivulla. Ollut pitkään lukulistalla, kunnes sitten kirjastosta lainasin.

perjantai 5. elokuuta 2016

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä



Nyt eteeni tuli kirja, joka yllätti. Ystävä suositteli Fredrik Backmanin esikoisromaania Mies, joka rakasti järjestystä (2013) ja kertoi sen saaneen hänet nauramaan ääneen. Ennakoin kirjan jonnekin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan (jäänyt lukematta) ja Miika Nousiaisen mainion Metsäjätin lähistölle. Sinnehän se toki loksahtaa, mutta teos on kaikessa karikatyyrisessä komediamaisuudessaan yllättävän koskettava. Toki minuakin nauratti, mutta minä myös itkin sitä lukiessani. Harva kirja on saanut tämän aikaan, viimeisimpänä muistan näin tehneen Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. En todellakaan olisi odottanut tältä kirjalta samaa. Niin vain kävi. Ehkä minusta on tulossa herkkä höperö, mutta tämä kirja todella kosketti.

Pintatasolla se kertoo pikkumaisesta pilkunviilaajasta, siitä ärsyttävästä kyttäävästä naapurista, jonka me kaikki tunnemme. Ainakin itse osaan nimetä heti muutaman, enkä todellakaan koe minkäänlaista sympatiaa heitä kohtaan. Kirjan Ove on säntillinen mies, joka tietää tarkalleen mikä on oikein ja väärin. Saab on ainoa oikea auto ja rivitalon järjestyssääntöjä tulee kaikkien noudattaa ilman poikkeuksia ja aina. 

Oven maailmassa on oltava järjestys, vaikka nykyihmiset sen ovat unohtaneet. Naapureilla ei pysy vasara kädessä, eikä nyky-yhteiskunta arvosta enää Oven kaltaisia käsistään käteviä ihmisiä. Ovella ei ole minkäänlaista halua muuttua yhteiskunnan mukana. Ove on kärttyisä, vihamielinen, pitkävihainen, joustamaton jumipää. Hänet voisi helposti bongata mistä vaan, mutta yleisyydestään huolimatta harva kirja kertoo näistä arkisista –usein myös vastenmielisistä – hahmoista. 

Oven hahmolla herkutellaan ja naurattaahan se. Naapurit ympärillä ovat kuin ruotsalaisesta kelpo tv-elokuvasta: on maahanmuuttajia, toimittajanainen, ylipainoinen nörttipoika ja pakollinen homo. Nämä hahmot sotkevat Oven järjestyksen ja lopulta pelastavat hänet. Juoni on osittain hyvinkin ennalta-arvattava ja kuin käsikirjoitus elokuvaan. En tiedä uskallanko katsoa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, nimittäin niin hyvin aivoni tämän jo kuvittivat. 

Mies, joka rakasti järjestystä onnistuu kuvaamaan kaiken pintakohelluksen keskellä jotakin poikkeuksellisen kaunista. Se kertoo rakkaudesta, ihmisyydestä, sydäntä kovertavasta ikävästä, menetyksestä, ystävyydestä, uskollisuudesta ja yksinäisyydestä. Se kertoo myös siitä, miten asiat tehdään oikein suurella välittävällä sydämellä. Se on syvästi inhimillinen ja riipaisevakin kuvaus elämänmenosta ja hetkien ohikiitävyyksistä. Elämä on hirvittävän lyhyt ja äärettömän arvokas. Jokainen ihminen on rakkauden ja huomion arvoinen – myös se ärsyttävin naapuri. Enempää en viitsi kertoa. Lue itse! 

Mieleen jäi: "Aika on kummallinen ilmiö. Suurin osa meistä elää vain sitä aikaa varten, joka on vielä tulossa. Parin päivän päästä, parin viikon päästä, parin vuoden päästä. Eräs elämän tuskallisimmista hetkistä on luultavasti se, jona ihminen vaistoaa, että hän on iässä, jolloin hänellä on takanaan enemmän kuin edessään. Ja kun aika ei enää sijaitsekaan edessäpäin, hänen on keksittävä muita asioita joiden vuoksi elää. Ehkä ne voivat olla muistoja. Aurinkoisia iltapäiviä, jolloin pitää kiinni jonkun kädestä. Juuri mullatun kukkapenkin tuoksu. Kahvilasunnuntait. Ehkä lapsenlapset, joiden kautta voi elää jonkun toisen tulevaisuutta."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: rivitalolähiö Ruotsissa

Kenelle: Kaikille. Tämä on kirja ihmisenä ja lähimmäisenä olemisesta 

Miten tielleni: Kirjastosta ystävän suosituksesta

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat


Edgar Parts, nilkki

Olen vältellyt tätä kirjaa ja lukenut siitä kyynisiä kommentteja. Moni lukija on tuominnut Sofi Oksasen Viro-aiheisen kvartettisarjan kolmannen osan Kun kyyhkyset katosivat (2012) vaikealukuiseksi, tylsäksi, juoneltaan liian polveilevaksi – Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander jopa suosittelee toista lukukertaa teoksen ymmärtämiseksi – ja selkeästi Puhdistusta heikommaksi teokseksi. Oksasen kirjoitustyyliäkin on lievästi kritisoitu blogimaailmassa tyyliin: "Onhan hän hyvä kirjailija, mutta ei hän mikään kielellä iloittelija ole..." Sofi Oksasen teosten Suomen mittakaavassa massiivinen markkinointi, hypetys ja kansainvälinen menestys lienee ärsyttänyt monia – ehkä vähän myös minua, ja siksi tämä teos on ollut monta vuotta lukematta.

Kaikella kunnioituksella tämän teoksen kriittisiä kanssalukijoita kohtaan, minun täytyy nyt olla eri mieltä: Kun kyyhkyset katosivat on parasta aikamme suomalaista kirjallisuutta. Sofi Oksanen on loistava, ovela ja kielellisesti häkellyttävän taitava kirjailija. Uskallan väittää, ettei meillä Suomessa ole ollut Waltarin ja Linnan jälkeen toista vastaavaa tarinan kertojaa.  Hän on kansainvälisen tason kirjailija, joka uskaltaa kertoa suuria tarinoita ja ennen kaikkea luottaa lukijan kykyyn lukea sekä ymmärtää lukemaansa.

Mielestäni Kun kyyhkyset katosivat ei ollut vaikea teos, mutta se haastoi lukijansa. Miksi kaiken kirjallisuuden pitäisi olla helppoa? Ovatko jopa lukemista rakastavat ihmiset menettäneet keskittymisen taidon? Kun kaikki ympäröivässä yhteiskunnassa on nopeaa, vaihtuvaa ja helppouteen pyrkivää, olisi ihme, jos se ei vaikuttaisi myös kirjallisuuteen. Tästä on jo valitettavasti viitteitä. Lukijat ja kriitikot kiittelevät lyhyitä lukuja ja yksitasoista viihdyttävää kirjallisuutta (esim. Anthony Doerr Kaikki se valo, jota emme näe). Minulla tuntuu tänä aamuna olevan voimakkaita mielipiteitä ja terävä kieli. Sallinette ja kestänette tämän. :)

En viitsi verrata teosta Puhdistukseen. Se on vahvasti omansa ja mielestäni ansaitsee arvionsa myös irrallaan edeltäjästään. Minun pitäisi lukea uudelleen Puhdistus, jotta osaisin sanoa kummasta pidän enemmän. Selvää tämän jälkeen kuitenkin on, että Norma on kirjailijan väliteos ja huomattavasti "pienempi" kertomus. Kun kyyhkyset katosivat nimittäin on suuri – ja tärkeä teos. Se kertoo vastenmielisestä henkilöstä ja vastenmielisistä historian tapahtumista. Eihän tällaista lue mielellään ja silti juuri tällaista pitää lukea. Jokaisessa ajassa on omat Edgarinsa. Paha ei saanut palkaansa useinkaan Länsi-Saksassa ja DDR:ssä, vaan symbolit ja aatteet vaihtuivat johtajien pysyessä samoina.    Ei kansaa ja sen johtajia voi täysin vaihtaa. Valitettavasti Kun kyyhkyset katosivat ei ole uskomattomissa juonenkäänteissään epäuskottava, totuus on tarua paljon ihmeellisempi. Se mihin ihminen pystyy pahassa on käsittämätöntä.

Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni aina jaettuna lukukokemuksena: kuuntelin sen äänikirjana yhdessä mieheni kanssa. Se ympäröi meidät ja piti intensiivisesti otteessaan milloin missäkin. Välillä kuuntelua ei voinut lopettaa ja välillä oli pakko pysäyttää ja keskustella kuullusta. Toimiko teos erityisen hyvin kuunneltuna? En tiedä, mutta sen kuuntelu oli kivaa. Annan sanan nyt miehelle. Kertokoon hän enemmän.

Kuuntelu oli kivaa. Yhteensä 10 tuntia, milloin autossa, milloin terassilla, milloin sängyllä maaten. Tarina piti koko sen ajan otteessaan. Ja kun ei kuunneltu, tarina, henkilöt, kohtalot pyörivät mielessä – seuraavaa kuuntelukertaa oikein odotti. 

Kirjan päähenkilö Edgar on lurjus, narsisti (tämän tuomion antaisivat Vauva-keskustelupalsta ja naistenlehdet), ehkäpä psykopaatti, joka onnistui neljän vallan aikana (lyhyt Viron itsenäisyys, ensimmäinen neuvostomiehitys, natsimiehitys ja neuvostotasavallan aika) selviytymään "voittajana". Keinot olivat raakoja, epäinhimillisiä, petosta, huijausta, ilmiantoja, murhia. Edgar kokee kuitenkin tekevänsä oikein. Hänellä on nilkin moraali ja sammutettu omatunto. 

Edgarin vastakohta on hänen serkkunsa Roland, joka taisteli maan alla eri miehittäjiä vastaan. Aina keinot eivät olleet niin yleviä kuin tavoite – ja se ei voinut olla vaikuttamatta miehen mieleen. Tarinan lopussa Roland kuvataan viinan viemänä, porstuaan sammuneena maalaisjunttina, jota oma tytär häpeää.

Serkusten kautta käydään läpi vuodet 1941–1966, jolloin valta vaihtui Virossa tiuhaan, moni menetti henkensä ja vielä useampi integriteettinsä. Aika oli kamala, ja ansaitsee Oksasen erinomaisen tarinan. 

En tiedä, miten virolaiset ovat ottaneet vastaan Oksasen teokset (tämä ja Puhdistus), mutta epäilen, että aiheesta on edelleen liian vaikea puhua. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...

Oli hauskaa jakaa tarina yhdessä. Keskustella siitä. Pohtia historiaa. Yhdistää tarinaa aikaisemmin luettuun. Suosittelen sitä myös pariskuntien yhteiseksi tekemiseksi!

Lukija Esa-Matti Longin rauhallinen ääni ja selkeä lausuminen tekivät kuuntelusta myös mukavaa. Taito sekin. Erityisesti kun miettii nykyisiä radiotoimittajia, joiden puhe on usein kuin kärpästen surinaa korvissa. Sanotaan, että kirjoitus- ja lukutaito rapistuvat, mutta puhetaitokin? Jälkigutenbergiläinen aika  mihin vaimokin tuossa kärkevästi edellä viittasi – suosii pikaista tyydystä, älämölöä ja hengen helppoutta. Onneksi meillä on Sofi Oksanen. 


Kuunnellessa sai alkunsa Virosta ostetuista langoista kaulahuivi Edgar. Oi, miten eläkeläistä ja kapinallista kuunnella ja neuloa.



Mieleen jäi: ” Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina.”

Matka ajassa: 1940- ja 1960-luku

Matka paikassa: Viro

Kenelle: Viron lähihistoriasta kiinnostuneille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ihmisyyden saloihin syventyville

Miten tielleni: äänikirjana kirjastosta täysin sattumalta







maanantai 25. heinäkuuta 2016

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu



Tuntuipa hienolta lukea tämä sarjakuva! Marjane Satrapin  omaelämänkerrallinen Persepolis 2, Kotiinpaluu (2004) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni loppuu. Ensimmäisen osan lukemisesta on vähän aikaa, joten en osaa tätä erillisenä teoksena oikein nähdä – vaikka toki eroja on. Olisin lukenut sen samalta istumalta heti ensimmäisen osan jälkeen, jos olisi kirjastosta heti kirja käteeni osunut. Nyt jouduin hieman odottamaan.

Kirjan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Marjanen sopeutumista Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet kouluun yksin. Länsimaisen kulttuurin kanssa on joitakin yhteentörmäyksiä, mutta ennakkoluuloiselle länsimaiselle lukijalle yllättävän vähän. Marjane Satrapin perhe on oppinutta, vapaamielistä ja varakasta väkeä, jolla varmasti on myös vaikutusta erojen vähäisyyteen. Iran on vanhoillisten vallassa, eikä vapautta ole, joten Marjanen vanhemmat haluat ainoan lapsensa Eurooppaan. 

Ihmiset Itävallassa ovat pääosin ystävällisiä, mutta tuntuvat Marjanesta naiveilta ja pinnalliselta Iranin haasteiden jälkeen. Joutuu hän kuitenkin Irania puolustamaan ja tulistumaan muutaman kerran. Suurimmat Itävallassa – ja myöhemmin kotona Iranissa – kohtaamansa haasteet ovat kuitenkin hänen itsensä kanssa. Kotiinpaluu on ennen kaikkea kertomus kasvusta aikuiseksi, itsenäistymisestä ja oman tiensä löytämisestä. Ensimmäiseen osaan nähden kirja on keskittyy enemmän yksilöön, ei maailman tapahtumiin tai yhteiskuntaan. 

Marjane palaa Iraniin etsimään suuntaa elämälleen. Hän kuitenkin kokee irrallisuutta ja masentuu. Kotimaa ja sen ihmiset tuntuvat vierailta ja jatkuva uskonnollisuuden kahle rajoittaa elämää. Iranissa kuitenkin luovitaan, kapinoidaan ja otetaan vapauksia siinä määrin kuin ihmisen kekseliäisyys antaa myöten: huivin reunan laskeminen päälaelta kohti niskaa on kapinaa, kynsilakka on kapinaa, voimakas huulipuna on kapinaa, kun suorempi mielipiteenilmaisu on mahdotonta. Biletys salaa verhojen takana on riski, josta voi maksaa jopa hengellään. Tähän kaikkeen ihminen kuitenkin tottuu: Iranissa on arki arkea. Siellä rakastutaan, masennutaan, mennään naimisiin, opiskellaan ja perustetaan perheitä kuten täälläkin.

Kirja päättyy Marjanen lähtöön takaisin Eurooppaan – tällä kertaa pysyvästi. Kirjailija asuu nykyisin Ranskassa ja on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa. Mielelläni lukisin lisää, sillä niin tiiviissä otteessa kertojaääni minut piti. Marjane tuli läheiseksi kaikessa epätoivossaan ja kapinassaan. Kuvat eivät minulle tässä sarjakuvassa olleet mitenkään mieltä räjäyttäviä, mutta kertomus kaikessa huumorissaan ja arkisuudessaan on tuore ja kiehtova. Pidin kovasti.   



Mieleen jäi: "Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Jumalalla olisi jotain naisten hiuksia vastaan, hän olisi tehnyt meistä kaljuja."

Matka ajassa:  1980 –1990-luvut

Matka paikassa: Itävalta, Iran

Kenelle: Kenelle vaan. Tämä on tarina ihmisenä olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä. 

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Roberto Saviano: Gomorrah - Italy's Other Mafia


Mitä tehdä, kun maa saastuu jalkojen alla? Mitä tehdä, kun kaikki ympärillä on korruptoitunutta ja rikollisten käsissä? Oma yhteisö on täynnä vihaa, murhaa ja orjuutta. Juuri kukaan ei tätä systeemiä uskalla, ymmärrä tai halua vastustaa. Systeemi tappaa miettimättä omansa ja vastustajansa. Taistelu sitä vastaan on tuomittu epäonnistumaan, ja silti jotkut taistelevat, koska ovat nähneet ja tietävät vääryyden, eivätkä voi siksi olla hiljaa. Tutkiva journalisti Robert Savianon kirja Gomorrah (2006) on tällainen epätoivoinen, mutta raivokas hätähuuto kotiseutunsa Napolin puolesta. Se näyttää järjestäytyneen rikollisuuden, napolilaisen Camorran, kaikessa kamaluudessaan ihannoimatta mafiaa yhtään.

Camorra on levittänyt lonkeronsa kaikkialle: jätehuoltoon, muotibisnekseen, tehtaisiin, rakennusalalle, satamiin, huumekauppaan, ihmiskauppaan, asekauppaan ja kaikkeen inhimilliseen muuten toimimattoman yhteiskunnan osa-alueeseen. Se on vaikutusvaltainen osa Italian taloutta ja se on levittänyt lonkeronsa kaikkialle Eurooppaan ja ympäri maailman. Tätä ilmiötä Saviano tutkii hyvin omakohtaisella otteella - napolilaisen lääkärin poikana mafia on ollut osa hänen elämäänsä varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kirjan parasta antia on juuri tämä omien kokemuksien kerronta. Saviano kirjoittaa sydänverellä.

Kirja on ennen kaikkea tarina köyhyydestä. Köyhiä orjuutetaan monella tasolla, eikä köyhillä ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä systeemin pelinappulaksi. Napolin takamaiden tehtaissa työskentelee surkealla palkalla, ilman sopimuksia tai oikeuksia tuhansia perheitä. Systeemi varastaa lapset väkivaltansa koneiston osiksi jo varhain. Se vie hengen ja terveyden nuorilta. Savianon kirja on lohdutonta luettavaa, eikä toivoa muutokseen juuri ole. Mafia pyörittää taloutta, eikä se juuri kärsi pomojensa jatkuvista pidätyksistä.

Kirja alkaa olla jo aika vanha tietokirjaksi. Lukija miettii, mikä on tämän hetken tilanne. Saviano vakuuttaa Helsingin Sanomien vuoden takaisessa haastattelussa, ettei juuri mikään ole muuttunut Italiassa. Saviano elää mafian koston pelossa jatkuvassa poliisin valvonnassa edelleen. Kirjailija on joutunut todella maksamaan hinnan mafian vihollisuudesta. Hän on jatkanut taisteluaan ja uusimmassa teoksessaan Zero Zero Zero (2015) kertoo huumekaupasta.

Kirjasta on tehty samanniminen jo toiselle tuotantokaudelle ehtinyt televisiosarja. Toivon todella, ettei siinä glorifioida väkivaltaa tai mafiapomojen elämäntyyliä, sillä juuri tästä Hollywoodin Kummisetä-sadusta Saviano tekee selväsanaisen pesäeron. Väkivallassa ja kuolemassa ei ole mitään kaunista tai ihannoitavaa. Vuoden 2006 mafiaryhmittymien välisen sodan kuvaus on välillä melkein liian rankkaa luettavaa. Toisaalta välillä Savianon tyyli on asiallisen tylsää listaamista. Minulla italialaisten mafiasukujen nimet eivät meinanneet pysyä päässä. Aiheeltaan kirja tuo mieleen lähiaikoina lukemani Vihan kadut, mutta tämä teos kosketti vielä enemmän. Kirjailija selkeästi kokee olevansa sodassa ja puolustavansa omiaan kertomalla maailmalle, mitä tapahtuu.

Mieleen jäi: "I feel depressed and exhausted; everywhere I turn, everything seems to be theirs. Everything. Land, buffalos, farms, quarries, garages, dairies, hotels, and restaurants. A sort of Camorra omnipotence. I can't see anything that doesn't belong to them."

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: eteläinen Italia, Napoli

Kenelle: Järjestäytyneen rikollisuuden tilasta ja vaikutuksesta Euroopassa kiinnostuneelle tämä on vaikuttava kirja köyhyydestä ja vastarinnasta

torstai 14. heinäkuuta 2016

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa



Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle