sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Stephen King: Se


Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut


Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn. 


maanantai 3. syyskuuta 2018

Naomi Klein: Kun ei ei riitä


Tunnelmat, mielipiteet ja otteet ovat tiukentuneet Trumpin myötä Amerikassa ja muualla maailmassa. Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, vaan voimakkaasti polarisoitunut identiteettipolitiikka on tämän päivän todellisuutta. Keskustelua ei synny, eikä mahdollisuuksia siihen enää edes haeta. Naomi Kleinin Kun ei ei enää riitä (2018) nousee tästä ajasta ja on tämän aikakauden tyypillinen teos. Sen sanoma on, että keskustelun aika – tai ainakin välinpitämättömyyden ylellisyys – on ohi, koska ihmisoikeusrikkomukset, ilmastorikokset ja tai ainakin niiden uhat ovat kasvaneet jo niin sietämättömiksi, että on aika ryhtyä vastarintaan ja etsimään aktiivisesti vaihtoehtoa nykyiselle vallalle (huonoille päätöksille ja päättäjille). 

Naomi Klein on kanadalais-yhdysvaltalainen aktivisti, kirjailija ja tutkija, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksesta No Logo (1999). Siinä Klein paljastaa ylikansallisten yritysten vallan ja kaiken kattavan brändäyksen voiman.  Kleinin uusin kirja jatkaa tämän teoksen viitoittamalla tiellä, vaikka Klein itse kertoo sen syntyneen lähes spontaanisti ilman aiempien teosten tarkkaa tutkimustyötä ja lähdeviittauksia. 

Klein näkee brändäyksen periaatteiden rantautuneen kiistatta myös politiikkaan: Trump on luonut itsestään niin vahvan brändin, että hänen voi sanoa toimivan jo itsekin sen ehdoilla. Trumpismi vaatii jatkuvaa pönkitystä, brändin ylläpitoa twiitteineen ja uhitteluineen. Trump ja populaarikulttuuri ovat flirttailleet niin voimakkaasti, että Trumpista on tullut ilmiö, tositelevisiotähti ja tuote, että on mahdotonta sanoa, missä on brändi loppuu ja todellinen mies alkaa. Tämä on Kleinin kirjan ensimmäisen osan keskeisin väite, jonka hän perustelee vakuuttavasti. 

Trump palvelee pääomaa ja rikkainta omistavaa yhtä prosenttia, vaikka pääsikin valtaan pettyneen ja petetyn alemman keskiluokan äänin. Ilmastonmuutos on mahdollista kieltää, koska kaikista rikkaimmat ovat järjestäneet itsensä siltä turvaan. Karvaimmat iskut osuvat jo valmiiksi kärsiviin ja heikoimpiin. 

Kirjan toisessa osassa käydään läpi "sokkipolitiikan" käsitettä. Kun yhteiskuntaa kohtaa jokin sokki; ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin kohtaamme luonnonkatastrofeja tai sitten terroristi-iskut ympäri maailmaa horjuttavat totuttua järjestystä; päättelykykymme ja harkintamme hetkeksi herpaantuvat. Poikkeustilan varjolla valtaapitävät voivat tehdä pysyviä heikennyksiä yksilönvapauteen, ihmioikeuksiin ja luontoa suojeleviin lakeihin. Tämän on historia osoittanut useaan otteeseen. Klein varoittaa lukijaansa ja kehottaa häntä suojautumaan tällaisilta väistämättä edessä olevilta yrityksiltä.

Klein ei tyydy vain kertomaan ja kuvailemaan nykymaailma epäkohtia ja uhkakuvia–vaikka tekeekin sen varsin mielenkiintoisesti –, vaan esittää lukijalle konkreettisia toimintamalleja. Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Kenen kanssa kannattaa liittoutua? Kirjan loppupuoli on jo niin positiivissävytteinen, että se alkaa tuntua epäuskottavalta. Voiko maailma tosissaan kääntyä radikaalisti parempaan suuntaan? Kleinin mielestä voi, vaikka pessimistinen lukija hieman empii. Ehkä tämä naiiviltakin tuntuva maailmankuva on kirjan parasta antia: miksi vain velloa uhkakuvissa, kun on mahdollista vaikuttaa. 

Kirja on helppolukuinen ja kiinnostava. Se jaksoi kiinnostaa, vaikka jouduinkin pitämään pienen tauon sen lukemisessa. Suosittelen siis niillekin, jotka yleensä jättävät politiikan ja aktivismin muille. 

Helmet-haasteeseen sujautan tämän teoksen kohtaan #22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mitenköhän Helmet-haasteen käy? Tuleeko kovakin kiire, sillä niin täydeltä on tämä vuosi tuntunut?

lauantai 18. elokuuta 2018

A.J.Finn: Nainen ikkunassa


Mietinpä nyt heti alkuun, olisiko kirjailijan, suomentajan tai kustantajan pitänyt keksiä kirjalle toinen nimi? Tämän kirjan "melkein kaimoja" on vähän liikaa: melko tuore trilleri Nainen junassa on vieläkin mielessä ja ikiklassikko jännityselokuva Takaikkuna luo vahvan ennakko-odotuksen tälle trillerille. Ehkä tämä on tarkoituksellista ja jopa varmanpäälle pelaamista kaupallisesti, mutta jotenkin minut piti tästä kirjasta erillään pitkään juuri kirjan nimi.  

Latistavan ensimmäisen kappaleen vuodatuksen jälkeen täytyy kuitenkin todeta: A.J.Finnin Nainen ikkunassa (2018)lunastaa paikkansa ihan omin avuin. Se on pitkästä aikaa ensimmäinen trilleri, jonka voi sanoa yhtään kehuja venyttämättä olevan hyvä, jännittävä ja koukuttava kirja. Aloin jo miettiä viime vuosina, ettei koko genre ole minua varten. Toisin sanoen: pidin ja paljon.

Kirjan päähenkilö on uskottava, elävä ja mielenkiintoinen. Anna Fox on perheestään erillään elävä entinen lasten psykologi, joka ei kykene poistumaan kodistaan. Vaikean agorafopian syy ei lukijalle selviä heti, vaan Annan menneisyys kääritään esille vähitellen melkein viimeisille sivuille. Pian käy kuitenkin jo selville, että Anna on aivan hukassa isossa talossaan: hän juopottelee päivät, syö lääkkeitään miten sattuu, katsoo mustavalkoisia jännityselokuvia ja seurailee liiankin tiiviisti naapurien tekemisiä ikkunastaan. 

Naapuriin muuttaa kolmihenkinen Russelien perhe, jonka äitiin ja poikaan Anna saa kontaktin. Eräänä päivänä hän kuitenkin näkee, kuinka naapuriperheen äiti murhataan. Alkaa jännittävä yritys selvittää, mitä tapahtui ja mihin voi luottaa, kuten hyvässä psykologisessa trillerissä kuuluukin. 

Kirjan mielenkiintoisin anti on Annan arjen ja hänen sisäisen maailmansa kuvaus. Itse rikos jää toiseksi. Kirjan kieli on tiivistä ja lauseet lyhyitä – mikä toimii ja onnistuu luomaan jännittävän tunnelman. Metaforia ja vertauksia viljellään kuitenkin paljon: "Hänen äänensä on kuin ryppyinen tyynyliina". Ihme kyllä sekään ei ärsyttänyt.

Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut yksilö ja kaiken kehun arvoinen. Sopii luettavaksi henkilölle, joka tavallisesti kiertää dekkari- ja trillerihyllyrivit kaukaa. Helmet-haasteeseen kirja menee minulla kohtaan #40, kirjassa on lemmikkieläin, sillä kyllä Annalla kissa on seuranaan.

perjantai 17. elokuuta 2018

Péter Gárdos: 117 kirjettä


Unkarilaisen Péter Gárdosin 117 kirjettä (2010, suom. 2016) kertoo hänen vanhempiensa erikoisen rakkaustarinan. Tarina  on välillä mustaakin mustempi, välillä melko hauska, välillä surullinen ja usein herkkä. Kaiken kaikkiaan sympaattinen tarina, vaikkei suuruuksiin ylläkään. 

Kirjan lähtöasetelma on erikoinen: 25-vuotias Miklos on selvinnyt keskitysleirin helvetistä ja on siirretty Ruotsiin toipumaan. Siellä lääkäri kuitenkin kertoo hänelle, että elinaikaa on jäljellä enää puoli vuotta. Miklos ei voi hyväksyä, mitä elämä hänelle eteen heittää, vaan päättää löytää vaimon. Hän kirjoittaa täysin tuntemattomille 117:lle Ruotsiin siirretylle juutalaisnaiselle aikeistaan. Harva vastaa, ja näiden harvojen joukosta löytyy Péter Gárdosin keskitysleiriltä viimeisten joukossa selvinnyt äiti. Alkaa erikoinen rakkaustarina, jota leimaa kuolema ja kuitenkin valtava halu elää.

Miklos ja hänen rakkautensa, Lili, ovat kokeneet kovia. Perhe on hajallaan tai lopullisesti – mikä on todennäköistä – kuollut. Välähdyksiä lähimenneisyyden kauhuista, esimerkiksi Miklosin menetetyt hampaat ja niihin liittyvä tarina, tulee esille pitkin tarinaa. Kirja ei kuitenkaan keskity menneeseen, sotaan tai kauhuihin. Kaikilla pelastuneilla unkarilaisilla on kova halu elää ja katsoa eteenpäin - joskus jopa oman identiteetin ja uskonnon hylkäämisen uhalla. Menetetyt vuodet halutaan ottaa takaisin. Rakastutaan ja halutaan perustaa perheitä. 

Pieni kirja on lukemisen arvoinen ja elämänläheinen. Kirjassa on paljon sitaatteja runoista, Mikloksen omista ja muista, joten Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #36, kirjassa runo on tärkeässä roolissa.

P.S. Pieni blogiraukkani on kärsinyt kirjoittajansa kovasta työelämästä. Tästä se taas lähtee. En aio suorittaa.






sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Heinäkuun heiniä


Pientä hiljaiseloa blogirintamalla ollut koko heinäkuun. Ehkäpä jopa tarkoituksella, sillä olen matkustellut ja kokenut kaikkea perusarjesta poikkeavaa. Lukenut kuitenkin olen, vaikken ehkä samalla intohimolla kuin viime kesällä. Ehkä voin syyttää hieman myös luettavaksi päätyneitä kirjoja – mitään suurta intohimoa ne eivät ole herättäneet, vaikka täydelliseltä pannukakkufiilikseltäkin olen välttynyt. 

Minulle ei selkeästi sovi blogattavien kirjojen jonot, koska motivaatio kirjoittaa kauan sitten luetuista kirjoista häviää. Siksi ajattelin nyt pistää heinäkuun kirjat samaan postaukseen, jotta pääsen taas aloittamaan "puhtaalta pöydältä" toivottavasti parempien kirjojen parissa. Tässä siis lyhyesti lukemastani:


Olin tämän kirjan panttivankina lähes koko heinäkuun, eikä tuttavuutemme ollut kovin miellyttävä. Se, mitä luulin kevyeksi historialliseksi kesälukemiseksi, osoittautui melko puuduttavaksi ja ennalta-arvattavaksi tarpomiseksi läpi 1900-luvun alun Euroopan ja Amerikan sukujen parissa, joista en saanut kiinni oikein ollenkaan. Kun vihdoin sain luetuksi järkäleen – yli 800 sivua tässä kirjassa – päällimmäinen tunne oli helpotus: voin vihdoin jättää taakseni tämän kirjan.

Ken Follettilla on miljoonien suosio. Itsekin olen lukenut vuosia sitten hänen ehkä kuuluisimman 1100-luvulle sijoittuvan teoksensa Taivaan pilarit. Muistan hyppien lukeneeni, mutta lieneekö ollut parempi kuin tämä Vuosisata-trilogian aloittava Kun suuret sortuvat 2010). Kirja kertoo viiden suvun tarinan ensimmäisen maailmansodan myllerryksissä. Alku on lupaava, mutta vähitellen lukeminen muuttui minulla suorittamiseksi. En tiedä, miksi en voi jättää kirjoja kesken, sillä nykyisin tunnen tarvetta lukea aloittamani kirjat loppuun. Ennen näin ei ole ollut. 

Helmet-haasteeseen tämä kohtuu mitäänsanomaton kirja menee kohtaan #30, tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan.


Toni Morrisonin kirjat ovat upeita. Niin tämäkin omalla tavallaan. Koti (2012) kertoo sodassa pahasti traumatisoituneesta miehestä ja hänen paluustaan kotiin. Toinen päähenkilö on miehen sisko, jonka aikuistuminen on vaikeaa. Korean sodan veteraani Frank kokee vahvaa velvollisuutta tulla auttamaan vaikeuksiin joutunutta sisartaan. Rakkaus sisarusten välillä on syvä, ja kirjaa leimaa toivo paremmasta. 

Lukija ei tiedä kaikkea ja tarina aukeaa vähitellen. Mukana on myös välähdyksiä henkilöiden lapsuudesta. Sotaa ei kaunistella, eikä kotikaan ole onnela. Mustien arkea leimaa rasismi. Väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta on vaikea kestää edes sivuilta luettuna, vaikka Morrison ei liioittele eikä alleviivaa. Kerronta on toteavaa ja realistista, mutta silti kaunista. Ihan hieno lukukokemus siis, vaikkei kovin mieleenjäävä.

Tämä pieni kirja tuli luokseni arpajaisvoittona! En tiennyt siitä mitään etukäteen ja se ehti levätä kirjahyllyssäni lähes vuoden ennen lukemista. Helmet-haasteeseen kohtaan #41, valitse kirja sattumanvaraisesti.


Lisa Wingaten kirja Before We Were Yours (2017) on mielenkiintoinen tapaus: Tämä kirja tuli eteeni aivan yllättäen ja tiesin siitä vain sen, että se on valittu vuoden 2017 historialliseksi romaaniksi Goodreads-yhteisössä. Kirja kertoo sydäntäsärkevän tositapahtumiin pohjautuvan tarinan 12-vuotiaasta Rill-nimisestä tytöstä. Rill ryöstetään neljän sisaruksensa kanssa jokilaivalla asuvilta vanhemmiltaan ja heidät viedään karmivaan lastenkotiin adoptoitaviksi rikkaisiin perheisiin. Seuraa hurja taistelu pitää perhe yhdessä ja päästä takaisin rakkaiden vanhempien luo. 

Tapahtumat kulkevat kahdella aikatasolla: Välillä ollaan 30-luvun tapahtumissa, ja kerronta vei mukanaan. Lasten kohtalo on järkyttävä ja halusin koko ajan tietää, miten heidän käy. Välillä taas  ollaan nykyajassa, jossa nuori asianajaja Avery yrittää selvittää sukunsa salattua historiaa. Nämä osat kirjaa olivatkin sitten huomattavasti heikompia pakollisine rakkaustarinoineen. Turhan sentimentaalista osittain myös makuuni.

Kirjan tekee erittäin mielenkiintoiseksi sen historiallinen tausta. Vuosina 1920 - 1950 Yhdysvalloissa toimi laaja lastenadoptiojärjestö nimeltä Tennessee Children's Home Society, johon järjestelmällisesti varastettiin lapsia köyhiltä valkoisilta perheiltä. Hirviömäinen johtajatar Georgia Tann ei joutunut koskaan vastuuseen teoistaan, vaan rikastui toiminnalla. Satoja lapsia arvellaan kuolleen huonon hoidon takia orpokodissa. Vietin pitkän tovin googlaillen järkyttäviä kohtaloita.

Helmet-haasteeseen tämän äänikirjana kuunnellun teoksen laitan kohtaan #1, kirjassa muutetaan (vaikkei omasta tahdosta ollenkaan). 

Tästä nyt eteenpäin ja uusia tarinoita kohti!