sunnuntai 3. helmikuuta 2019

John Williams: Butcher's Crossing




"...häntä oli järkyttänyt se, miten biisoni oli hetkeä aiemmin ollut ylpeä, jalo ja täynnä elämän arvokkuutta mutta sitten alaston ja avuton, ontelo riippuva ruho, minuutensa menettänyt, tai käsityksensä omasta itsestään menettänyt, ja irvokas, pilkkaavana huojuva hänen edessään. Biisoni ei ollut enää oma itsensä tai se, joksi hän oli sen kuvitellut. Sen minuus oli murhattu, ja Andrews oli aistinut tuon murhan tappavan jotain hänestäkin eikä ollut kestänyt kohdata sitä."

John Williams on kirjailija vailla vertaa. Hän saa minut innostumaan jopa western-kirjasta, sillä niin vastustamattomasti hän vie tarinaa eteenpäin. Erämaan, biiisoneiden teurastuksen ja raavaiden miesten kuvauksen alle piiloutuu muistakin hänen teoksistaan tuttuja aiheita ja teemoja: itseään etsivä mies, elämän ohimenevyys ja pientä - vaikka elämänsä voimissa hetkellisesti mahtavaakin - ihmistä suuremmat voimat.

Williamsin kolmesta teoksesta (oi, miksei hän kirjoittanut enemmän?) Butcher's Crossing (1960, suom. 2017) on viimeinen, jonka luen. Pelkäsin hieman siihen tarttua, koska aihepiiri tuntui niin vieraalta. Stoner ja Augustus olivat kuitenkin minulle niin tärkeitä lukukokemuksia, että tiesin lukevani myös tämän. Kolme aivan erilaista kirjaa genreltään, mutta silti ne nivoutuvat yhteen.

Eikä kirja pettänyt! Mietin sitä koko ajan, ja sen maailmasta on kovin vaikea irtautua. Williams pystyy kerronnallaan koskettamaan syvältä ja suomennos on harvinaisen laadukas.

Kirjan alussa päähenkilö William Andrews jättää Bostonin ja yliopiston suunnatakseen syvään länteen kohti koskematonta erämaata. Butcher's Crossingin pienestä pölyisestä kylästä hän löytää kolmen miehen seurueen, jonka kanssa suuntaa vuorille metsästämään vielä mahdollisesti olemassa olevaa suurta biisonilaumaa. Matka on pitkä ja sen aikana Andrews vähitellen muuttuu pysyvästi. Kuka hän on ja miksi hän haluaa tulla? Kirja on (myös) kehitystarina naiivista idealistista kohti elämän raaistamaa ihmistä. Mitä tämä elämä oikein on? Sitä tuntuu kirja kysyvän jokaisella sivullaan.

Vielä Andrewsiakin mielenkiintoisempi henkilö on metsästysryhmän johtaja Miller. Hän on oman alansa eliittiä, arvonsa tunteva ja äärettömän taitava työssään. Miller on niin kyvykäs samooja, että hän on yhtä luonnon kanssa. Millerin ulkonäkö kuvataankin välillä lähes eläimellisenä. Yhden virheen tämä mies kuitenkin tekee: hän sortuu ylettömään tappamiseen, kerskakulutukseen, yli tarpeen luonnon aarteiden haalimiseen. Virhe ja aikakauden muutos vie häneltä kaiken, arvon ja minuuden, kuten hänen lahtaamiltaan eläimiltä.

Tuntuu kuin Williams kertoisi tämän biisonien lähes sukupuuton partaalle vievän lahtauksen olevan merkin jostakin ihmiselle (ainakin amerikkalaisuudessa piilevälle) ominaisuudesta. On vaikea tyytyä vähään. Aina on himo suurempaan, ja lopulta tämä voi tuhota kaiken.

Williamsin kirja kertoo myös aikakauden lopusta ja muutoksesta, jonka uhriksi jotkin ihmisryhmät joutuvat väistämättä. Sivistys puskee jo erämaahankin, junaraiteita rakennetaan aivan erämaan porteille, ihmisten mieltymykset muuttuvat ja pian metsästäjien aika on ohi. Jotkut kuolevat sukupuuttoon kuten eläinlaumat erämaassa. Se on väistämätöntä eikä kukaan sitä pyytele anteeksi.

Mietin pitkään, mihin Helmet-haasteen kohtaan tämän kirjan laittaisin. Se sopisi mainiosti ainakin kohtaan #3, kirja kuuluu sellaiseen kirjallisuudenlajiin, jota et yleensä lue, mutta päätän silti laittan sen kohtaan #39, ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Ihmiskunta on kautta aikojen nähnyt eläimen hyödykkeenä ja pääoman polttoaineena. Ihminen tuntuu lajina kuluttavan kaiken näkemänsä, jopa yli maapallon kestokyvyn. Se jättää pelon: Mitenköhän meidän oikein käy?

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana


Tammikuu on lukukuukautena tarjonnut varsinaisia helmiä kohdalleni tänä vuonna, ja niistä ehdottomasti mieleen jää Chimamanda Ngozi Adichien loistokas novellikokoelma Huominen on liian kaukana (2012). Novelleissa liikutaan mantereelta toiselle, Nigeriasta Yhdysvaltoihin ja takaisin. Yleensä keskiössä on nigerialainen nainen. Hän on siirtolainen, yliopisto-opiskelija, järjestetyn avioliiton yllättämä tai kulttuurierojen keskelle heitetty perheenäiti.

Länsimainen ihminen kuvataan toisenlaisen kulttuurin kohtaamisessa melko raadollisena, sillä hän on novelleissa täynnä ylimielisyyttä ja tietämättömyyttä - mikä kamala yhdistelmä! Adichie ei kuitenkaan tyydy syyllistämään tai edes pelkästään realistiseen kuvaukseen, vaan hänen tekstissään on lämpöä, armoa ja huumoria ja silti se on viiltävää.

Jos ei Amerikkakaan ole kultamaa ja unelmien täyttymys, myös Nigeria kuvataan väkivaltaisena, korruption turmelemana ja arvaamattomana maana. Sotien traumoihin palataan yhä uudelleen. Kaduilla nähdään palaneita ruumiita ja lapsia kuolee nälkään. Kulttuuriakaan ei ylistetä. Nigerialainen avioliitto, ainakin järjestetty, tuntuu melko karsealta naisen näkökulmasta. Voi sanoa, ettei Adichie kaunistele mitään, vaikka toisaalta afrikkalainen luonto ja ruokien tuoksu tunkeutuu suomalaiseen pakkaspäivään tavalla, joka ilahduttaa.

Adichie lukeutuu yhdeksi lempikirjailijoistani, ja suurin syy tähän on, että hän avaa minulle lukijana mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota en tunne lainkaan. Hän kirjoittaa afrikkalaisista naisista, perheistä ja siirtolaisista tavalla, jota monet eivät tee. Adichien tekstissä heillä on itsenäinen ääni, eivätkä he ole pelkkiä tahdottomia uhreja, vaikka kohtaavatkin kamalia asioita. Olen lukenut kaksi romaania Adichielta, Kotiinpalaajat ja Puolikas keltaista aurinkoa, ja mielestäni novellikokoelma toimii aivan yhtä hyvin. Harvoin törmää novellikokoelmiin, jonka jokainen novelli herättää mielenkiinnon ensimmäisistä virkkeistä alkaen.

Adichielta täytyy lukea kaikki ilmestynyt. Se on nyt selvää.

Helmet-haasteen kohdan #10, rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja, kuittaan tällä aarteella.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina


Elena Ferranten Napoli-sarja on ollut minulle huikea lukukokemus – voisin jopa sanoa sen kuuluvan kaikesta lukemastani suosikkien joukkoon. Ferranten kerronta tulee lähelle, sillä se on koukuttavaa, intiimiä, raastavaa ja inhimillistä. Ostin kirjan heti syksyllä suomennoksen ilmestyttyä, mutta säästelin ensimmäisten lukujen jälkeen sen lukemista. Halusin viettää aikaa Lenun ja Lilan kanssa mahdollisimman pitkään: sarjan loputtua tuntuu kuin kokonainen maailma olisi loppunut.

Täytyy tunnustaa, että hitaaseen lukemiseen on myös toinen syy. Sarjan neljäs osa Kadonneen lapsen tarina alkaa hieman junnaavasti Elenan ja Ninon suhteen kuvauksella. Nino oli jo edellisessä osassa mielestäni vastenmielinen, joten lukijan on helppo arvata, mihin suuntaan suhde väistämättä kulkee. Kirjaa on kuitenkin mahdoton arvioida erillisenä osana, sillä se on niin kiinteä osa koko tarinaa, ja lopulta se viekin tarinan loppuun huikealla tavalla.

Sarjan viimeisessä osassa naisten elämä on edennyt kypsyyteen ja lopulta vanhuuteen. Elämä on lyhyt ja lopussa joutuu kysymään, mikä onkaan sen tarkoitus. Onko elämällä edes tarkoitus olla jokin syvempi merkitys? Joka tapauksessa vanhuus merkitsee luopumista ja katse kääntyy taaksepäin.

Kirjassa on todella luopumista ja kadottamista. Ihmisiä kuolee ja katoaa jälkiä jättämättä. Napolin kadut eivät heitä kaipaa, vaan ne muuttuvat tunnistamattomiksi. Kirjoitetut tekstit, aatteet ja ideologiat menettävät arvonsa ajan hengen vaihtuessa ja koko Italia muuttuu. Minne katosi lapsi ja lapsuuden ystävä? Minne katosi itse elämä?

Minusta kirjasarjan suurin ansio on naisten välisen ystävyyden syvällinen kuvaus. Lilan ja Lenun ystävyys on jopa hajottavaa, mutta se sitoo heidät yhteen syvemmin kuin mikään muu. Kummatkin naiset ovat epäluotettavia ja pettävät ystävänsä, vaikka silti heidät on nivottu yhteen läpi elämän.

Kadonneen lapsen tarina särkee sydämen. Loppuun asti lukija toivoo ja elää henkilöiden mukana, ja minun on vaikea päästää henkilöistä irti vielä lukemisen loputtuakaan. Kirjasta olisi kiva puhua ja sitä olisi kiva ruotia enemmänkin, ja tämä tekee siitä omalla kohdallani harvinaisen. Upea sarja!

Helmet-haasteeseen pistän kirjan kohtaan #2, kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä.



keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Vielä katsaus vuoden 2018 luettuihin ja siitä eteenpäin


Hyvää uutta vuotta 2019 kaikille, jotka blogiini eksyvät! On aika katsoa vielä hetki menneeseen ja purkaa tuntoja tämän vuoden luetuista. Vuosi 2018 oli minulle erittäin monipuolinen ja hyvä vuosi (muussakin kuin lukemisessa), vaikkei se luettujen kirjojen kohdalta aivan yllä edelliseen vuoteen määrässä eikä ehkä laadussakaan.

Jäin asettamistani tavoitteista: Goodreadsissä tavoittelin 70 kirjaa ja sain luettua 56 kirjaa. Helmet-haaste taas jäi kolmen kirjan päähän. Määrä ei kerro kaikkea – tiedän. Haasteet ja tavoitteet harrastuksessa ovat leikkimielisiä ja hauskoja – tiedän tämänkin. Siksi ei harmitus on helppo karistaa ja siirtyä uusiin haasteisiin. Tänäkin vuonna pienen harkinnan jälkeen tartun Helmet 2019-haasteeseen. Siitä myöhemmin lisää.

Elämä on siis ollut kiireistä ja täyttä, ja tämä on näkynyt sekä lukemisessa että bloggaamisessani. Ei haittaa, sillä tämä on juuri näin mukava harrastus ja aion jatkaa ilman paineita tulevasta. Mutta nyt vielä menneeseen: Merkitsen kirjan nimen perään hieman tähtiä täysin subjektiivisen lukukokemukseni mukaan (*lukeminen kannattaa, **keskivertoa parempi, ***olipa hieno! OS - omassa sarjassaan)


John Lewis, Andrew Aydin, Nate Powell: March, Book One *

Sebastian Barry: Days Without End **

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät **

George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos **

Guy Delisle: Hostage*

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha***

Rosa Liksom: Everstinna***

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918*

Kate Atkinson: Elämä elämältä**

Kim Leine: Kuilu**

Gaël Faye: Pienen pieni maa*

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä - Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa*

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja (en saanut tästä kiinni!)

Art Spiegelman: Maus - Selviytyjän tarina***

Jon Krakauer: Erämaan armoilla*

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet*

Art Spiegelman: Maus II, Selviytyjän tarina - tästä vaikeudet alkoivat ***

Michael Wolff: Fire and Fury, Inside the Trump White House (ajan haaskausta)

Amos Oz: Juudas (OS, vuoden 2018 ehdottomia huippuja)

Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä *

Laura Manninen: Kaikki anteeksi*

Margaret Atwood: Uusi maa*

George Saunders: Lincoln Bardossa***

Tekla Inari: Siniset vuodet - Blue Years*

Mohsin Hamid: Exit West*

Min Jin Lee: Pachinko*

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät*



Anne Frank: Päiväkirja***

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin**

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia * (jätti kyllä vähän kylmäksi, vaikka yritin)

Tara Westover: Educated*

Ken Follett: Kun suuret sortuvat (ei osunut, ei uponnut)

Toni Morrison: Koti**

Lisa Wingate: Before We Were Yours * (hieman liian tunteisiin vetoava)

Péter Gárdos: 117 kirjettä**

A.J.Finn: Nainen ikkunassa*

Naomi Klein: Kun ei ei riitä*

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut**

Piia Leino: Taivas** (tämä kirja on jäänyt mieleen)

Stephen King: Se**

Lauri Ahtinen: Elias*

Minna Rytisalo: Rouva C.**

Eowyn Ivey: Lumilapsi***

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola**

Aila Meriluoto: Lasimaalaus*

Anna Ahmatova: Olen äänenne (OS, aivan omassa luokassaan – upea!)

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki**(jäi kummittelemaan)

Marek Hlasko: Viikon kahdeksas päivä*** ( Hieno ja masentava novellikokoelma kommunistisesta Puolasta, joka olisi ansainnut postauksen)

Kate Morton: Paluu Rivertoniin* (viihteellinen, hieman tusina)

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen * (hieman omituinen dystopia)


Haluaisin tänä vuonna lukea merkityksellisiä, ajatuksia herättäviä ja laadukkaita kirjoja, eli tiukalla seulalla tähän vuoteen. Vuoteen 2018 mahtui muutama kirja, jonka olisi voinut jättää lukematta. Olkoon alkanut vuosi siis vielä parempi, mikä tarkoittaa sitä, että laatu voittaa määrän haasteidenkin uhalla. Haluan myös nauttia lukemastani yhä enemmän, joten tarkempaa valikointia tulen tekemään yhä enemmän. Olkoon tämä hyvä ja onnellinen vuosi meille kaikille kirjojen maailmassa!

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki




Juha Itkosen omaan elämään pohjautuva Ihmettä kaikki (2018) kertoo perheen kolmannen lapsen odotuksesta ja raskaudessa tapahtuvasta traagisesta käänteestä. Raskausviikolla 17 vaimo yllättäen herää lapsivedenmenoon. Huoli on valtava ja uutiset tutkimuksista musertavat. Ilman lapsivettä sikiön keuhkot eivät voi kehittyä. Pariskunta jää yksin eettisten valintojensa kanssa. Seuraa ahdistava ja loputtomalta tuntuva tapahtumasarja suomalaisen terveydenhuollon rattaissa ja pohdintaa, miten perhe ja parisuhde selviävät, olivat valinnat sitten mitä vain. 

Kirjassa on paljon hätähuutoa ja pohdintaa elämän perimmäisistä kysymyksistä. Onko Jumalaa (tässä kirjassa kristinuskon Jumalaa etsitään epätoivoisesti, vaan ei aivan löydetä kuitenkaan)? Miten pieni ihminen on, kun hänet arvaamattomasti heitetään pois arjen raiteilta ja pakotetaan yhtäkkiä päättämään elämästä ja kuolemasta. 

Itkonen tuntuu tyytyvän valmiiden vastausten sijaan vain toteamaan kirjan nimen mukaisesti kaiken olevan ihmettä, jonka ihminen voi ottaa vain vastaan lahjana tai kohtalona. Terve lapsi on täysin ansaitsematon lahja. On täysin absurdia olettaa, että tämä onni osuisi kohdalle, mutta niin ihminen vain arjessaan olettaa, ja näin täytyykin olla. Ihmisen jokainen henkäys voi olla viimeinen, muttei sitä kuulu tiedostaa. Kuitenkin joskus tähän joutuu pysähtymään syntymää ja kuolemaa seuratessa. Ihmettä todella kaikki. 

Kirja kunnioittaa elämää ja kaikkia valintoja. Jokaisen kiihkoilijan tulisi lukea se. Miten kipeiden valintojen eteen ihmiset joutuvatkaan, ja miten kenelläkään on oikeutta ohjeistaa, miten tulee tehdä ja miten ei ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistää? 

Kirja on mielestäni äärettömän kaunis, mutta samalla raskas luettava kuitenkin. Itkin moneen otteeseen ja tuntui pakahduttavalta lukea perheen tarinaa. Kirjan raskaan ensimmäisen osan jälkeen lukija saa seurata, mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu, kun vaimo pian alkaa uudelleen odottaa kaksosia. Lapset syntyvät keskosina ja näiden selviytymistaistelu on raastava sekin. 

Itkonen kuvaa tapahtumia perheen isän näkökulmasta. Henkilö tulee lähelle syvästi inhimillisenä, samalla heikkona ja kuitenkin vahvana isänä ja aviomiehenä. Perhe on elämän keskiö ja parisuhde sen sydän tässä kirjassa. Kaunis kuvaus arjesta myös!

Aina kun luen autofiktiota, jään miettimään, paljonko tapahtumat oikeasti seuraavat oman elämän todellisia tapahtumia. Miten kirjailija pystyy avaamaan oven apposen selälleen lukijalle tunteisiinsa ja läheistensä elämään? Tämä kirja erityisesti on hyvin avointa tunteiden ja tapahtumien kerrontaa sekä parisuhteesta että perheestä. Suomi on pieni paikka, ja Helsinki vielä pienempi, ja jään miettimään, millaista on kertoa kaikki kaikille. Tämä siis, jos kerrotaan. Itkonen on vaihtanut läheistensä nimet, mutta jotenkin tuntuu vaikealta ajatella, että hän näin dramaattisia vaiheita koettuaan ryhtyisi sepittämään muuta kirjaansa. Samanlaisia lukemiani kotimaisia romaaneja ovat olleet Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen ja Loppuunkäsitelty, jotka koskettivat ja jäivät elämään mieleeni pysyvästi – kuten varmasti myös tämä kirja.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Runoja ihmetykseksi ja pettymykseksi


Marraskuu oli julma ja pimeä tänäkin vuonna, ja olenkin siirtynyt jo lohtukirjallisuuteen, mutta vielä tänne blogiin puran jonoa lokakuussa(!) lukemastani. Tällä kertaa liitän yhteen kaksi runokokoelmaa: Aila Meriluodon Lasimaalauksen ja Anna Ahmatovan massiivisen tuotannon suomennoskokoelman Olen äänenne. Saavat luvan nyt olla rinnakkain, vaikkei se tee oikeutta kummallekaan teokselle. 




Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Meriluodon Lasimaalaus on yksi suomalaisen modernin lyriikan perusteoksista, mutta silti se ei avautunut minulle ollenkaan - tai no, oli kokoelman loppupuolella muutama mielenjäävä naisaiheinen runo. Petyin siis. 

En jaksa runoissa etsiä loputtoman tarkasti piilotettuja merkityksiä, vaan etsin niistä enemmän tunnelmaa ja toki nautintoa sanojen keskellä. Meriluodon klassikko näyttäytyi enemmänkin taitavana sanahelinänä, sillä se ei koskettanut vaan jätti viileän olon, kuten usein tyhjissä kirkoissa kauniiden lasimaalausten alla. Ei makuuni, mutta toki tunnustan runojen paikan suomalaisessa kaanonissa, ja toki tunnen pientä tyydytystä siitä, että sain tämänkin aukon sivistyksessä umpeen.

Helmet-haasteeseen tämän teoksen laitan kohtaan #2, kotimainen runokirja



Anna Ahmatova: Olen äänenne - kootut runot 1904 - 1966

Oi, Anna! Olet ääneni todella! Olen rakastanut Anna Ahmatovan ajattomia ja ylimaalisen kauniita runoja aina siitä hetkestä, kun niihin teininä ensi kertaa törmäsin. Kiitos Sinnemäen ja Ultra Bran, että tutustuin heidän sanoitustensa ja laulujensa kautta Ahmatovan runoihin. 

Millainen nautinto onkaan lukea suomeksi kattava kokoelma koko elämäntyöstä! Anneli Heliö on suomennoksellaan (2016) tehnyt varsinaisen kulttuuriteon myös suomen kielelle. 

Ahmatova on venäläisen kirjallisuuden yksi kauneimmista lahjoista maailmalle. Runot eivät pelkästään ole kauniita, vaan ne ovat voimakkaita, eläviä ja täynnä tunnetta. Ahmatova kertoo ihmisen rakkaudesta, rakkauden kuolemasta, pettymyksestä, erosta, kuolemasta, ihmeellisestä Pietarista, rakkaudesta kaupunkiin ja sen ihmisiin. Ihmisenä olemisen riemu ja tuska - elämä itse - on hänen runojensa sielu. Ahmatova tiesi itsekin jo varhain, että hän tulee jäämään historiaan aikansa äänenä, ja sitä hän todella on.

Kokoelma on valtava järkäle (840 sivua), joka kannattaa ehkä lukea osissa tai kaikista mieluiten ostaa omaan kirjahyllyyn. Kirjan lopussa on myös taiteilijaelämänkerta, jota en lukenut loppuun asti. 
Itse asiassa jätin hieman tahallani myös runoilijan pitkän elämän viimeiset runot lukematta. Tuntui, että en kyennyt enää tällaisen valtavan kokoelman lukemisen keskellä keskittymään yksittäisiin runoihin. Joten palaan tähän kokoelmaan uudelleen rauhassa ja viipyen. 

Tämän vuoden Helmet-haasteen kirjoista tämä runokokoelma tulee jäämään mieleen yhtenä ehdottomista kohokohdista. Se on kirjallisuutena aivan omaa luokkaansa ja palkitsee lukijansa ylenpalttisesti. Haasteeseen siis tämä helmi kohtaan #37, kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda



Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.