lauantai 10. marraskuuta 2018

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola - Ihminen ja legenda



Olen lukenut paljon viime aikoina - mutta blogannut vähän. Pieni blogini on minulle rakas, enkä ole sitä todellakaan hylkäämässä, mutta nyt vain ei kirjoittaminen ole jostain syystä maistunut. En suorita, en. Helmet-haaste myös menee tänä vuonna viimevuotiseen tapaan aivan hilkuille, koska jotenkin haasteen viimeiset kohdat tuntuvat hankalilta, ja kiinnostavaa luettavaa on vain niin paljon. Ihania aarteita jopa on kulkeutunut tielleni, mutta niistä enemmän vähän myöhemmin.

Helmet-haastetta vie kuitenkin eteenpäin seuraava kirja: Riitta Kylänpään voitti tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon vuonna 2017 teoksellaan Pentti Linkola–Ihminen ja legenda. Ilman haastetta en olisi luultavasti lukenut koskaan kirjaa, koska Linkola on näyttäytynyt minulle jopa melko vastenmielisenä hahmona. Jostain kumman syystä kirja tarttui kuitenkin kirjastosta mukaan ja se osoittautui hyvin kirjoitetuksi ja mielenkiintoiseksi, vaikkei se välttämättä kohteestaan onnistunut mielipidettäni vaihtamaan.

Linkola ei jätä kylmäksi ketään, ja se tekee hänestä mielenkiintoisen hahmon. Itseäni kirjassa - joka lähtee aivan Linkolan elämän alusta liikkeelle - kiinnostaa eniten se, miten Linkolasta tuli ääriajattelun kannattaja. Kylänpää ei juuri tulkitse, vaan hän antaa äänen lukuisille Linkolan aikalaisille ja ystäville. Linkola itsekin puhuu, mutta kirja ei missään nimessä ole yksiääninen. Ristiriitainen hahmo näkyy kirjan sivuilla ja hyvä niin. 

Jo lapsena Linkola koki syvää yhteyttä luontoon ja eläimiin, erityisesti lintuihin. Vaikeampaa tuntuu olleen ihmisten kanssa eläminen. Linkola saattoi surra vielä aikuisena enemmän kaadettuja puita kuin menetettyjä ihmisiä. Tosin täytyy todeta, että Linkolaa kuvataan kirjassa myös jopa viihdyttävänä seuramiehenä ja syvästi ihmisiin kiintyvänä. 

Aviomiehenä Linkola tuntuu olleen – nyt täysin oma tulkintani ja vahva mielipiteeni – sietämätön. Harva  suostuu sellaiseen asketismiin elämässään, jonka eteen Linkolan vaimo ja myöhemmät naisystävät joutuivat. Positiivista ja elämäniloista äitiä käy myös sääliksi. 

Itse hänen luontofilosofiansa ei juuri minulle avaudu, ja hylkään sen muiden "massaihmisten" mukana liian radikaalina, epäeettisenä ja mahdottomana toteuttaa. Tosin täytyy myöntään, että jonkinlainen profeetan silmä Linkolalla tuntuu olleen: hän ennusti ja julisti ilmastonmuutosta ja lajien katoamista suomalaisille kymmeniä vuosia ennen muita. 

Linkola on aina ollut vastavirtaankulkija ja rohkeasti edellä aikaansa. Luultavasti hänen sanojaan on tarvittu, vaikka tärkeä sanoma on usein varsin vastenmielisesti ja ylimielisen kylmästi kerrottu. Kaukaa vähän ihailen tällaisia rohkeita ehdottomia ihmisiä, mutta lähelle en koskaan haluaisi. 

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #45, palkittu tietokirja.




lauantai 27. lokakuuta 2018

Eowyn Ivey: Lumilapsi



Ihana. Kerta kaikkiaan ihana kirja. Tiedän, että käyttämäni adjektiivi on melko lattea ja usein käytössä, mutta kerrankin uskon sen tekevän oikeutta tälle kirjalle. Eowyn Iveyn kirjassa Lumilapsi yhdistyy monta minua aina uudelleen ja uudelleen mielyttävää tekijää: erämaa tapahtumapaikkana, sadun ja todellisuuden limittyminen, naisen näkökulma, selviytyminen ja kaunis kieli. Upea kirja, joka jää tämän vuoden lukukokemuksista varmasti mieleen. 

Kirja alkaa unenomaisesti, vaikka siinä on särmää ja kuolemaakin: lapseton vanheneva pariskunta elää raa'an luonnon keskellä Alaskassa ja on menettämässä taistelunsa siellä selviytymiseen. Vaimo on masentunut ja jopa miettii jokeen hukuttautumista. Avioliitto on kuitenkin onnellinen ja se on kestänyt paljon, myös lapsen menettämisen. 

Eräänä lumisena päivänä pariskunta heittäytyy leikkiin ja tekee itselleen lumesta tytön. Seuraavana päivänä pariskunnan pihaan ilmaantuu tyttö, joka muistuttaa lumesta muovattua lasta. Onko lumilapsi  ilmestynyt heille kauan kaivatuksi tyttäreksi? Mikä on satua ja mikä totta? 

Lumilapsi ei ole pelkästään keskustelua vanhan venäläisen sadun, jossa lumesta tehty lapsi herää henkiin, kanssa. Se on myös realistinen kuvaus elämästä äärimmäisen pohjoisen luonnon armoilla. Luonto vie helposti hengen ja ihmisen osana on loppumaton henkiinjäämistaistelu. Luonto on elävä, mystinen, äärettömän kaunis, mutta se voi viedä hengen vain muutaman virhearvion tai kohtalokkaan onnettomuuden takia hetkessä. 

Kirja on myös kaunis kuvaus kestävästä parisuhteesta, surusta, lapsettomuudesta ja vanhemmuudesta, ja siksi laitankin sen Helmet-haasteen kohtaan #19, kirja käsittelee vanhemmuutta. Onneksi tämä kirja osui tielleni, ja innostuinkin ostamaan jo kirjailijan uudemman, myös Alaskaan sijoittuvan, kirjan Kirjamessuilta eilen.

torstai 18. lokakuuta 2018

Minna Rytisalo: Rouva C.




Minna Rytisalo herättää henkiin fiktiivisen Minna Canthin toisessa romaanissaan Rouva C. (2018). Minna Canth on jäänyt minulle etäiseksi hahmoksi, vaikka hänen novelleihinsa ja päätöihinsä olenkin tutustunut ja ihastunut. Hänestä on jäänyt mieleen kuva pönäkkänä ja vakavana rouvana. Minna Rytisalo tarttuu Minna Canthin elämässä harvemmin kuvattuun aikaan: nuoruuteen ja äitiyteen. Kirja on myös rakkaustarina kahden toisilleen melko vieraan ihmisen päätöksestä rakentaa yhteinen elämä. 

Minna Canthista piti tulla opettaja, mutta tuntemattomasta syystä hän lopetti koulun ja meni opettajansa kanssa naimisiin. Perhe kasvoi nopeasti seitsemällä lapsella, ja Canth jäi nuorena leskeksi, jonka on täytynyt olla todella vaikeaa aikana, jolloin naisen elämä riippui tiukasti miehessä, isässä tai suvun hyväntahtoisuudessa. Canth kuitenkin kirjoitti itsensä historiaan ja onnistui myös sanoillaan ja aktivismillaan muuttamaan sitä. Liputamme poikkeuksellisen hienon ja älykkään naisen kunniaksi syystä. 

Rytisalo tarttuu henkilöön ja historian hämäriin jääneisiin hetkiin ja luo siitä erittäin uskottavan tarinan. Canthista ja hänen läheisistään tulee fiktiivistä verta ja lihaa. Rytisalon Canthin sisäinen maailma tulee lukijalle hyvin lähelle epäilyineen, huolineen ja iloineen. Kieli on kaunista - jopa hempeilevää välillä. Aivan Rytisalon esikoisen Lemmen lumoa en tästä löydä, mutta aivan kotimaista kärkeä lähentelee tämäkin. Nautin lukemastani.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #49, vuonna 2018 ilmestynyt kirja. 

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Stephen King: Se


Se on paha. Se asuu viemäreissä ja syö lapsia. Se on pahin hirviö, jonka pystyy kuvittelemaan. Se ottaa minkä muodon vain, sillä Se on voimakas ja ajaton. Se on kaikkialla Derryn pikkukaupungissa, sillä Se on itse kaupunki. 

Stephen Kingin Se (1986) on ollut lukulistallani pitkään, ja lainasinkin sen jo viime syksynä, mutta se painoi käsissäni pelottavan paljon. Lukemiseen mahdollisesti kuluva aika pelotti, ja palautin kirjan takaisin. Kesällä kuitenkin ostin sen e-kirjana ja annoin lukemiselle uuden mahdollisuuden, sillä Stephen Kingin teosten lukeminen tuntuu aina kuin keskustelisi vanhan tuttavan kanssa. Pidän hänen kerronnastaan, vaikka suhde genreen onkin varsin kevyt. 

Lukeminen lähti liikkeelle vauhdilla, ja jo mietin, onko tässä käsissäni paras lukemani Kingin kirja. Kirjan alku on huikea: keltaiseen sadetakkiin pukeutunut poika, George, seuraa paperivenettään, joka eksyy veden mukana viemäriin. Viemärissä poikaa odottaa kaiken kauheuden kauheus. Se ei tunne armoa ja on hirveämpi kuin mikään kuvitelmien kellarin hirviö. 

Se on Kingin massiivinen ja selvästi erittäin kunnianhimoinen työ. Se rönsyilee moneen suuntaan sekä ajallisesti että henkilöiltään. Keskiössä on "häviäjien kerho", seitsemän muiden hylkimää lasta: Georgen isoveli Bill Denbrough, Ben Hanscon, Beverly Marsh, Richard ”Richie” Tozier, Eddie Kaspbrak, Mike Hanlon ja Stanley ”Stan” Uris. Lapset pääsevät pahan jäljille ja vannovat tuhoavansa sen. Tarina kulkee ajallisesti kahdella tasolla, kesä 1957 ja 1985. Kumpanakin vuonna joukko joutuu kohtaamaan sekä pelkonsa että taistelemaan pellehahmon ottanutta pahaa vastaan. Kuka ei pelkäisi pellejä? Luvassa on nopeatahtista pelottavaa tekstiä satojen sivujen edestä.

King taustoittaa jokaisen henkilön kattavasti, mutta mielenkiintoisinta on tapahtumapaikan, Mainessa sijaitsevan umpimielisen (ja oikeastaan pintansa alta läpimädän) pikkukaupungin Derryn, kuvaus. King tuntuu tekstissään sanovan, että suurinta pahuutta eivät olekaan lapsuuden ihmissudet, vampyyrit, jättiläismäiset linnut ja muut pedot - eivät edes pellet. Paha onkin rasismi, sovinismi, väkivaltaiset vanhemmat, koulukiusaajat, vaimonhakkaajat ja alkoholistit. Pahuus virtaa jokaisessa ja kaikessa. Luonnollinen pahuus voittaa yliluonnollisen kevyesti. Se on pelottavaa. 

Loistavan alun jälkeen kirja lässähtää. Se on liian pitkä, täynnä toistuvia takaa-ajoja ja väkivaltaa eri muodoissa. Sitä olisi voinut tiivistää huimasti, eikä tarina olisi kärsinyt ollenkaan. Henkilöt ovat myös toistensa kaltaisia, vaikka eroavat toisistaan ulkoisilta piirteiltään. He eivät heränneet yksilöinä henkiin sivuilta, vaikka lapsuuden kuvauksessa Stephen King onkin vertaansa vailla. Loppua kohden tarina saa taas potkua, mutta jotenkin ei alun maagisuus kuitenkaan palaa. Ei siis sittenkään Kingin paras kirja mielestäni. 

Tarina on kuitenkin klassikko, kuten hirviöpelle kauhuhahmonakin. Elokuvaa en ole katsonut, ja voisi olla aivan liian pelottava minulle - en katso kauhua muutenkaan. Kirja ei missään vaiheessa ollut kovin kauhea, vaikka vastenmielinen se todellakin välillä oli. Täytyy silti myöntää, että viemärit, padot ja joutomaat ovat kyllä hyvin pelottavia tapahtumapaikkoina, varsinkin kun lapsi niillä harhailee yksinään. Stephen King, kyllä sinä hommasi osaat ja hyvin! 

HelMet-haasteeseen upotan tämän kirjamurikan kohtaan #31, kirjaan tarttuminen hieman pelottaa. Kyllä pelotti, mutta eniten kirjan pituuden takia. 

*** (Lukeminen kannatti, mutta tyytyväinen kun loppui. Alku kuitenkin täydet viisi tähteä.) 


sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Miltä näyttää Helsinki vuonna 2058? Jos on Piia Leinon lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kirjaa Taivas (2017) uskominen, paikka on karmiva. Mannerheimintie on ruohottunut ja kauppatorilla myydään lokkeja syötäväksi. Maailma on kokenut ilmastokatastrofin, kansanvaelluksen ja sotia. Kaikesta tästä on seurannut se, että rajat on laitettu kiinni ja ihmisten vastarinta on murrettu jo aikoja sitten. 

Lamaannus on vallannut Helsingin. Kaupunki on vain aitojen valkoisten suomalisten, lapsia ei enää synny ja viimeinen kaupunkilaisten sukupolvi laahustaa päivästä toiseen vailla tarkoitusta. Yhteyttä ulkomaailmaan ei enää ole, koska internet on kaatunut aikoja sitten, eikä edes valtion rajoista ole tietoa. Ihmisiä tämä ei enää edes tunnu kiinnostavan.

Helsingin järjestystä pitää yllä Valo-niminen hallinto, joka jakaa kerjäläisille leipää ja kansalaiset se tarjoaa sirkushuveja, sillä ankeaa ja pelottavaa arkea kansalaiset voivat paeta lohdulliseen virtuaalitodellisuuteen nimeltä Taivas. Taivas on oikean elämän vastakohta: se on täydellisen kaunis, miellyttävä, aisteja hivelevä ja palkitseva. Toisia ihmisiä ei enää kaipaa - eikä oikeastaan mitään muutakaan oikeasta elämästä. Kun on kerran käynyt Taivaassa, ei halua enää takaisin. Paluu on pakollinen paha, joko ostettu aika loppuu tai nälkä pakottaa syömään nopeasti tarjolla olevaa sirkkamuhennosta. 

Yliopisto korisee vielä juuri ja juuri hengissä. Eräs Valon kemiallinen tutkimusprojekti tempaa mukaansa Taivaan lamauttaman Aleksin, joka on intohimottomasti työskennellyt jo pitkään yliopistolla. Tärkeintä hänelle elämässä on Taivas, sillä millään muulla ei ole merkitystä. Hän saa kuitenkin tehtäväksi kokeilla lääkettä, joka ehkä herättää ihmiset unestaan. 

Aleksi tapaa Taivaan virtuaalimaailmoissa Iinan, noin kolmekymmentävuotiaan naisen, joka on Taivaan ohjelmoijan, Jalon, elätti. Lääkettä kokeiltuaan Aleksi haluaa tavata naisen myös tosielämässä. Käynnistyy tapahtumasarja, joka saattaa muuttaa koko yhteiskunnan järjestyksen. 

Kirjan kiehtovinta antia on pohdinta ihmisyyden ytimestä: ihmisyyteen kuuluu tietynlainen elinvoimainen primitiivisyys. Seksuaalinen vetovoima, halu ja jopa väkivalta on osa ihmisyyttä. Kun tämän karsii pois, jää jäljelle voimaton ihminen ja hitaasti kuoleva yhteiskunta.

En ole vähään aikaan lukenut yhtä pelottavaa kirjaa kuin Leinon Taivas. Samanlaisia tuntemuksia herätti viimeksi kylmäävä Risto Isomäen Sarasvatin hiekan tulevaisuudenkuva, jossa ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan. Leinon kirjan tulevaisuus on pelottava – ja mahdollinen. Kirjan lukemisen jälkeen lumoavat virtuaalilasit ja tulevaisuuden virtuaalitodellisuudet tuntuvat vähemmän kiehtovilta. Mihin ihmiskunta on menossa? Teemmekö ilmastonmuutokselle tai oikeistopopulismille mitään?

Onneksi tämä on ainakin vielä fiktiota. HelMet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #7, tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan. Helsinki on kyllä tunnistettava maamerkkeineen, Töölön kirjasto, Linnanmäki, Sibelius-monumentti ja yliopisto ovat tapahtumapaikkoja, mutta niistä on esillä kirjassa perverssi ja pelottava versio. Tuskin koskaan olen lukenut kuvausta tällaisesta Helsingistä. Huh, mikä kirja.



sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut


Marja-Liisa Vartion postuumisti julkaistu klassikkoromaani Hänen olivat linnut (1967) on täynnä täytettyjä tomuisia lintuja, perintölusikoita ja katkeria ihmisiä. Henkilöhahmot ovat niin äkkivääriä, että kaikessa vastenmielisyydestä huolimatta heihin melkein kiintyy. 

Hänen olivat linnut on suomalaisen modernismin kulmakiviä. Tiesin kirjasta paljon–sen juonesta ja symboliikasta–, mutta jotenkin teos oli jäänyt lukematta. Lainasin sen jo vuosi sitten kirjastostakin, mutta en saanut sitä silti luetuksi. Mielessä oli ennakkoaavistus vaikeaselkoisesta, pölyisestä klassikosta sekä kuivasta ja symboliikkaa sisältävästä tarinasta. 

Olin oikeassa – osittain. Kirja oli kaikkea, mitä ennen lukemista pelkäsinkin sen olevan, mutta samalla se on lukemisen arvoinen. Se on myös yksi parhaista ja tunteisiin asti menevistä kuvauksista osattomuudesta, omistamisen himosta, katkeruudesta ja väärinkohdelluksi tulemisen tunteesta. Kaikki nämä tunteet tekevät henkilöistä onnettomia ja tappavat lopulta sielun. Kirjan henkilöt muuttuvat vähitellen kuolleiksi kuoriksi, kuten kokoelman täytetyt linnut. Omistamisesta tulee taakka, ja tärkein jää henkilöiltä näkemättä, kun he keskittyvät kuolleeseen ja elottomaan, eli materiaan ja menneisyyden haamuihin.

Minut yllätti myös Vartiaisen vaivihkaa esille tuoma naisen heikon aseman esittäminen. Perinnöt eivät mene tasan, se on selvää. Viittaukset myös seksuaaliseen hyväksikäyttöön tulivat kirjassa yllätyksenä. Suurimman nalvailevat pedot toisilleen ovat kuitenkin naiset, vaikka miesten armoilla he joutuvatkin elämään. 

En koe tarpeelliseksi kirjoittaa tästä klassikosta juuri mitään enempää. Juoni ja henkilöt on esitelty muualla niin kattavasti, etten lähde niitä erittelemään. Se on puhkianalysoitu, ja sen runsasta lintusymboliikkaa voisi sivukaupalla tulkita, mutta jätän sen tekemättä. 

Minulle jää oma lukukokemukseni, joka on ihme kyllä vahva. Vartion teos ansaitsee klassikon asemansa kielensä ja oivaltavan rakenteensa takia, mutta ehkä juuri vahva tunnelma tekee siitä kiinnostavan ja ajankohtaisen myös nykylukijalle. Kiinnostava tapaus. 

Helmet-haasteeseen teos menee kohtaan #43, suomalainen kirja, joka on käännetty toiselle kielelle. Ainakin englanniksi ja viroksi tiedän kirjan käännetyn. 


maanantai 3. syyskuuta 2018

Naomi Klein: Kun ei ei riitä


Tunnelmat, mielipiteet ja otteet ovat tiukentuneet Trumpin myötä Amerikassa ja muualla maailmassa. Vastakkainasettelun aika ei ole todellakaan ohi, vaan voimakkaasti polarisoitunut identiteettipolitiikka on tämän päivän todellisuutta. Keskustelua ei synny, eikä mahdollisuuksia siihen enää edes haeta. Naomi Kleinin Kun ei ei enää riitä (2018) nousee tästä ajasta ja on tämän aikakauden tyypillinen teos. Sen sanoma on, että keskustelun aika – tai ainakin välinpitämättömyyden ylellisyys – on ohi, koska ihmisoikeusrikkomukset, ilmastorikokset ja tai ainakin niiden uhat ovat kasvaneet jo niin sietämättömiksi, että on aika ryhtyä vastarintaan ja etsimään aktiivisesti vaihtoehtoa nykyiselle vallalle (huonoille päätöksille ja päättäjille). 

Naomi Klein on kanadalais-yhdysvaltalainen aktivisti, kirjailija ja tutkija, joka tunnetaan ehkä parhaiten teoksesta No Logo (1999). Siinä Klein paljastaa ylikansallisten yritysten vallan ja kaiken kattavan brändäyksen voiman.  Kleinin uusin kirja jatkaa tämän teoksen viitoittamalla tiellä, vaikka Klein itse kertoo sen syntyneen lähes spontaanisti ilman aiempien teosten tarkkaa tutkimustyötä ja lähdeviittauksia. 

Klein näkee brändäyksen periaatteiden rantautuneen kiistatta myös politiikkaan: Trump on luonut itsestään niin vahvan brändin, että hänen voi sanoa toimivan jo itsekin sen ehdoilla. Trumpismi vaatii jatkuvaa pönkitystä, brändin ylläpitoa twiitteineen ja uhitteluineen. Trump ja populaarikulttuuri ovat flirttailleet niin voimakkaasti, että Trumpista on tullut ilmiö, tositelevisiotähti ja tuote, että on mahdotonta sanoa, missä on brändi loppuu ja todellinen mies alkaa. Tämä on Kleinin kirjan ensimmäisen osan keskeisin väite, jonka hän perustelee vakuuttavasti. 

Trump palvelee pääomaa ja rikkainta omistavaa yhtä prosenttia, vaikka pääsikin valtaan pettyneen ja petetyn alemman keskiluokan äänin. Ilmastonmuutos on mahdollista kieltää, koska kaikista rikkaimmat ovat järjestäneet itsensä siltä turvaan. Karvaimmat iskut osuvat jo valmiiksi kärsiviin ja heikoimpiin. 

Kirjan toisessa osassa käydään läpi "sokkipolitiikan" käsitettä. Kun yhteiskuntaa kohtaa jokin sokki; ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin kohtaamme luonnonkatastrofeja tai sitten terroristi-iskut ympäri maailmaa horjuttavat totuttua järjestystä; päättelykykymme ja harkintamme hetkeksi herpaantuvat. Poikkeustilan varjolla valtaapitävät voivat tehdä pysyviä heikennyksiä yksilönvapauteen, ihmioikeuksiin ja luontoa suojeleviin lakeihin. Tämän on historia osoittanut useaan otteeseen. Klein varoittaa lukijaansa ja kehottaa häntä suojautumaan tällaisilta väistämättä edessä olevilta yrityksiltä.

Klein ei tyydy vain kertomaan ja kuvailemaan nykymaailma epäkohtia ja uhkakuvia–vaikka tekeekin sen varsin mielenkiintoisesti –, vaan esittää lukijalle konkreettisia toimintamalleja. Mitä tavallinen ihminen voi tehdä? Kenen kanssa kannattaa liittoutua? Kirjan loppupuoli on jo niin positiivissävytteinen, että se alkaa tuntua epäuskottavalta. Voiko maailma tosissaan kääntyä radikaalisti parempaan suuntaan? Kleinin mielestä voi, vaikka pessimistinen lukija hieman empii. Ehkä tämä naiiviltakin tuntuva maailmankuva on kirjan parasta antia: miksi vain velloa uhkakuvissa, kun on mahdollista vaikuttaa. 

Kirja on helppolukuinen ja kiinnostava. Se jaksoi kiinnostaa, vaikka jouduinkin pitämään pienen tauon sen lukemisessa. Suosittelen siis niillekin, jotka yleensä jättävät politiikan ja aktivismin muille. 

Helmet-haasteeseen sujautan tämän teoksen kohtaan #22, kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mitenköhän Helmet-haasteen käy? Tuleeko kovakin kiire, sillä niin täydeltä on tämä vuosi tuntunut?