torstai 23. helmikuuta 2017

Colson Whitehead: The Underground Railroad



 "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Colson Whiteheadin kirja The Underground Railroad (2016) on ensimmäisiltä sivuilta lähtien yksinkertaisesti niin jännittävä, että lukija pidättelee henkeään. Harvaa kirjaa alkaa elämään ja kuvittamaan näin – kuin elokuvaa olisin välillä silmät kiinni katsellut. Kolmannen sukupolven orjatyttö Cora  päättää karata henkensä uhalla väkivaltaiselta georgialaiselta puuvillaplantaasilta. Ainoa tässä koskaan onnistunut on Coran äiti, joka jätti lapsensa ja hävisi.

Onnistuminen on lähes mahdotonta: Etelävaltioissa ympäröivä  maa on tummaihoiselle vihamielinen, rasistinen ja murhanhimoinen. Vain harvat haluavat auttaa ja kovin monet haluavat pistää kahleisiin, riistää sielun ja hengen. Orja pysyy aina orjana lainkin edessä. Orjien metsästäjät – kokonainen Amerikkaan syntynyt ammattikunta – löytävät ne harvat karkaamaan onnistuneet vielä vuosienkin  päästä jopa kaukaa pohjoisesta ja palauttavat kahlittuina vankkureissa kohti varmaa kuolemaa isäntiensä käsiin. 

The Underground Railroad kertoo myös maanalaisesta orjia vapauteen auttavasta verkostosta. Verkosto on historiallinen tosiasia: sen avulla tuhannet pääsivät etelästä pohjoisiin osavaltioihin ja Kanadaan. Karanneita orjia piiloteltiin ja autettiin seuraaviin kohteisiin. Colson Whitehead vie fiktiossaan tämän vielä pidemmälle: mitä jos orjia olisikin kuljetettu maanalaista rataa pitkin asemalta toiselle oikeilla alkeellisilla junilla? Asemat löytyvät latojen tai kotien alta, ja junat kulkevat tasaisin välein läpi koko Amerikan.  

Kirja on väkivaltainen, raaka ja vaikea lukea välillä, mutta sitähän orjuus oli Amerikassa. Rikollista toimintaa, jonka yhteiskunta oikeutti. Orja on omaisuutta, joka voidaan helposti myydä pois ja riistää rakkaittensa luota. Hyödyke, jonka arvo on helposti laskettavissa. Tätä taustaa vasten kirjan päähenkilö Cora on yllättävän – ehkä epärealistisen – vahva ja sanavalmis. Täysin murtuneeksi kasvanut tuskin pystyisi vastaavaan matkaan ja sanavalmiuteen. Kirjassa on lyhyitä ja hyvin kiinnostavia lukuja myös toisten henkilöiden näkökulmasta. Heistä näkyvämmäksi nousee orjametsästäjä Ridgeway. Miten joku ihminen päätyy auttamaan ja toisesta tulee ammattitappaja?

Kirjan miljöö on muutamaa lyhyttä jaksoa lukuunottamatta synkkä jopa kauhua herättävä. Varsinkin  Pohjois-Carolina on kuin suoraa kauhuelokuvasta tai Vietnamin sodan klassikkokuvauksesta Ilmestyskirja. Nyt.  Jopa maa tuntuu kirjassa olevan konkreettisesti sairas ja kirottu: Se on välillä soinen, välillä palanut, välillä ruton saastuttama. Ihmiset tämän keskellä saavat hirviömäisiä piirteitä ja tapahtumista tulee absurdeja. Uusi nuori valtio on rakennettu orjien käsin varastetulle maalle.       

Whitehead sekoittaa fiktiota ja faktaa ehkä enemmän kuin historiallisessa romaanissa yleensä. Tästä seuraa, että lukija jää miettimään, mitä oikein teoksessa on historiallisia tosiasioita ja mikä keksittyä. Orjuuden aika on varmasti amerikkalaiselle lukijakunnalle tutumpi aihe kuin minulle, joten ehkä tämä ei ole ongelmallista. Minua se hieman mietitytti, mutta toisaalta tätä teosta ei pidä lukea historiallisena realistisena teoksena pilkulleen. Se välittää ehkä juuri näistä kirjailijan fiktiivisestä lisäyksestä johtuen vielä paremmin orjuuden kauheutta ja absurdiutta. Kuinka monta oikeaa tarinaa onkaan jäänyt kertomatta tai historiaan kirjaamatta? Tämä kirja kertoo näiden tuhansien tarinan.

The Underground Railroad on palkittu ja kehuttu teos. Se on voittanut muun muassa National book awards 2016 -palkinnon. Toivottavasti kirja käännetään pian myös suomeksi, sillä sen se todella ansaitsisi, sillä toivoisi suomalaistenkin pääsevän tätä lukemaan. Jos tämä käsiin osuu, kannattaa se ehdottomasti lukea, vaikkei englanniksi tavallisesti lukisikaan. Helmet-haasteeseen liitän tämän kohtaan #16 ulkomaisen palkinnon saanut teos.

Mieleen jäi: (Kirjan ensimmäiset virkkeet) "The first time Ceasar approached Cora about running north, she said no. This was her grandmother talking." 

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Georgiasta lähtevä matka vie läpi Amerikan

Kenelle suosittelen: Kaikille. Todella jännittävä, poikkeuksellinen kirja

Miten tielleni: Vinkin sain Goodreadsista, kirjan kohtuullisen jonotuksen jälkeen kirjastosta

maanantai 20. helmikuuta 2017

Lukeminen, loma ja stressi




Kun elämä on kiireistä, oikeastaan niin kiireistä, että suurimman osan arjesta on joutunut aikatauluttamaan, täytyy olla tekemättä mitään muutaman päivän ennen kuin tajuaa olevansa uupunut. Nyt iski sellainen väsymys omaan kiireeseen, että tekisi mieli hidastaa todella. Kliseisesti astua ulos oravanpyörästä ja helliä ajatusta slow lifesta.  

Mikä tuo tasapainoa, iloa ja onnellisuutta elämääsi? Lukeminen, luonnossa liikkuminen ja liikunta, voiko näiden kolmen kanssa mennä vikaan? Toivottavasti ei, sillä olen päättänyt lisätä näitä kolmea ja jättää jotakin pois ja paljon. Vielä en oikein tiedä miten, mutta pakko on.

Joka tapauksessa lomalukemisena minulla on kaksi harvinaisen onnistunutta teosta, joita kumpaakin voin jo nyt suositella:




Colson Whiteheadin The Underground Railroad on niin jännittävä, kauhea ja silti kaunis, etten oikein pysty laskemaan sitä käsistäni. Johon Williamsin Stoner on taas niin hienosti kirjoitettu, että sitä lukiessa tietää löytäneensä jotain harvinaisen hyvää. Kovin hyvänmielen kirjoja nämä eivät ole, mutta ne tekevät silti hyvää, kuten Lapin käsittämättömän kaunis luonto, hiljaisuus ja puhdas ilma. Amerikkalaista kirjallisuutta tämän rauhan keskellä nautin, toista lukien hiihtoretkien välissä ja toista äänikirjana yhdessä miehen kanssa. Tänne ja tähän on hyvä paeta. Ajatukset selkeytyvät ja asiat menevät tärkeysjärjestykseen. Mene pois kiire, mene pois stressi, mene pois kaikki turha!

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira



Neuvostokirjailija ja ehkä tunnetuin venäläinen lastenkirjailija Eduard Uspenskin klassikko Fedja-setä, kissa ja koira (1974) on riemullista luettavaa. Se hullu, iloinen, hieman kapinallinen ja absurdi lastenkirja – eli oikeastaan juuri oikeanlainen päätyäkseen rakastetuksi.  Kuten muissakin hyvissä lastenkirjoissa se kyseenalaistaa aikuisten maailman sääntöjä ja asettaa lempeän ymmärtävästi aikuisten päähänpinttymiä naurunalaiseksi. On vapauttavaa lukea tällaista kirjaa. Ehkä tässä yksi syy, miksi tämä teos on niin rakastettu.

Fedja-setä on pieni poika, joka päättää karata omilleen ja rakentaa kodin ovelan Matroskin-kissan ja kiltin Musti-koiran kanssa. Mukaan tähän uuteen elämään mahtuu ruualla toimiva traktori Tr-tr-Mitja,  kaiken toistava lintu, Naakanpoika Pitkäkynsi ja omaa energiaa tuottava Kotiaurinko ja muita hassuja hahmoja. Aikuisten maailmaa edustaa virkaintoinen ja kaikkialle nenänsä tunkeva Posteljooni Petshkin – vai voiko hänet nähdä jopa osana valvontakoneistoa? 

Lukiessani ääneen tätä kirjaa lapsille pelkästään kirjan hahmojen nimet herättivät suurta riemua. Ne maistuvat ihanilta suussa, eikö totta? Aivan nerokkaista hahmoja ja heillä on vielä tällaiset kielellisen iloittelun tuloksena syntyneet nimet! 

Juoni on yksinkertainen, mutta ihan dadaa – siis onnistuneesti sitä! Täydet viisi tähteä tällekin. Juonen sijaan tekee mieli palata vielä hahmoihin: Kissa on tässä teoksessa suosikkini tärkeilevänä ja omanarvonsa tuntevana hahmona. Koira taas on liikuttava. Elämänviisautta ja aivan mahdottoman hienoa huumoria täynnä tämä teos. Gennadi Kalinovskin piirrokset kruunaavat kaiken. Lisään tämän teoksen Helmet-haasteen kohtaan #22, kuvitettu teos.

P.S. Kirjoitan tätä kaukana Lapissa huonolla nettiyhteydellä, tästä siis myöhemmin ehkä lisää. Tänne matkatessa ehdin lukea jo kahta upeaa teosta pitkälle. Niistä luultavasti pian pakko kirjoittaa, vaikka eivät vielä ole lopussa. Valtavan hyvältä tuntuu lukea!


torstai 16. helmikuuta 2017

Richard Bach: Lokki Joonatan


Richard Bachin Lokki Joonatan (1970) on varmasti läpianalysoitu teos, joten yritän olla vähäsanainen ja säästää lukijoita itsestäänselvyyksiltä. En ollut tämän kirjan parissa omimmillani, sillä koen usein tällaiset "elämää suuremmat, voimaannuttavat ja syvempää henkisyyttä" hakevat teokset hieman vaivaannuttavina ja tekotaiteellisina. Ennakkoluuloineni tämä klassikko on siis jäänyt ennen lukematta juuri tästä syystä. 

Kirja on kuitenkin raikas: Lokki Joonatan haluaa lentää sinisellä taivaalla vapaasti ja nopeasti, vaikka lauma leimaa ja hylkää. Selvää on, että kyseessä allegoria ihmisen ponnistelulle yltää omaan potentiaaliinsa, etsiä omaa tarkoitustaan ja vapautta toteuttaa itseään ennakkoluulottomasti toisista välittämättä. Lentääpä vapaana, tässäkö ihmisen ikuinen haave? Teos tuntuu sanovan, että vain harva tätä haluaa. Loput jäävät massaihmisiksi muiden asettamiin lokeroihin, itsestäänselvyyksiin ja totuttuun tapaan elää.

Mitään uutta uskontoa on turha odottaa löytävänsä tästä lyhyestä ja lintuvalokuvin kuvitetusta teoksesta, mutta opettajana ja oppilaana olemisesta sekä oppimisesta se antaa kauniin kuvan:

 "Silloin yksinäisestä menneisyydestään huolimatta Lokki Joonatan oli syntynyt opettajaksi, ja sen omin tapa osoittaa rakkautta oli lahjoittaa osa näkemästään totuudesta sellaiselle lokille, joka ei muuta pyytänyt kuin tilaisuutta totuuden näkemiseen."      

"Ja vaikka Fletcher yritti katsella oppilaitaan oikein ankarasti, se äkkiä näki ne hetken ajan sellaisina kuin ne todella olivat, eikä se ainoastaan pitänyt näkemästään, vaan se rakasti sitä. Eikö mitään rajoja, Joonatan? se ajatteli hymyillen. Sen kilvoittelu kohti oppimista oli alkanut."

Helmet-haasteessa tämä iskeytyy loistavasti kohtaan #17 (kirjan kannessa on sinistä ja valkoista). Sinisellä taivaalla lentelee valkoinen lokki. Tosin sininen on hieman turhan turkoosi muistuttamaan taivaan sineä, mutta menköön! 

Matka ajassa: Ei aikaa

Matka paikassa: Taivas, ranta, meri

Kenelle: Jokaiselle maata tallaavalle

Miten tielleni: Kirjastosta pitkään välteltyäni

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Tim Butcher: Blood River, A Journey to Africa's Broken Heart


Tämän vuoden kirjallinen matkani maailman ympäri on vienyt minut Kuubasta Israeliin ja sieltä Itämeren kautta Puolaan. Viimeisin matkakohteeni on 4700 km pitkä Keski-Afrikkaa leikkaava Kongo. Tämä matka olikin sitten odottamattoman pitkä ja hidas. Lähes niin tuskainen, että melkein aistin, että joki vaatii matkaajalta uskalluksen lisäksi myös kärsivällisyyttä. Tim Butcherin matkakertomus Blood River (2007) kertoo toimittajan omakohtaisen uhkarohkean ja vaarallisen joen valloituksen sotien repimässä Kongossa.

Butcherin päähänpinttymä on seurata kuuluisan tutkimusmatkailija Henry Stanleyn (hän, joka lausui legendaarisen repliikin "Doctor Livingstone, I presume?") matkan Kongo-joen päästä päähän. Matka oli Stanleyn aikoihin 1800-luvulla vaarallinen ja vaati Stanleyn seurueen henkiä ja ajoi tutkimusmatkailijankin lähes nälkäkuoleman partaalle. Sairaudet ja kannibalismi vaanivat eurooppalaisia matkaajia.

Vaarallinen se on vieläkin, sillä 2000-luvun alussa Kongon infrastuktuuri on taantunut lähes olemattomiin, maata ei tunnu hallitsevan juuri ketään ja väkivaltaisuudet ovat jatkuvasti läsnä siinä määrin, että maatievaellus on lähes mahdotonta. Ulkomaalaiset avustustyöntekijät liikkuvat vain lentäen. Kongo on synkkä paikka, pitkien sotien, kolonialismin, korruption ja diktaruurin repimä maa. Sen historia on traaginen, mutta nykyhetki yhtä kaaosta. Kaikesta tästä huolimatta Butcher haluaa tehdä matkan – ja ottaa valtavan henkilökohtaisen riskin.

Eikö kuulostakin kiehtovalta? Takakansi on jännittävä ja Helmet-haasteen kohta #14 (valitsin kirjan takakannen perusteella) vedetään siis yli.Valitsin kirjan luettavakseni, koska pidän matkakertomuksista ja halusin oppia lisää alueesta – ja jännittää jääkö kirjailija henkiin.

En tiedä Afrikan mantereesta paljonkaan, ja sen eri maat niputtuvat mielessäni valitettavasti vain yhdeksi isoksi Afrikaksi. Kirja olikin matkakertomuksen lisäksi rautainen annos historiaa – ehkä liiankin. Luin muutaman sivun kerrallaan ja meinasin iltaisin nukahtaa kesken lukemisen, vaikka kirja ei ole tylsä. Hidaslukuinen se kuitenkin on, eikä kovin jännittävä. Tosin olisi se pitänyt tietää jo etukäteen: millaista on kellua hitaasti virtaa pitkin tuhansia kilometrejä ja poiketa muutamiin kaupunkeihin ja kyliin, jotka ovat täsmälleen toistensa kaltaisia? Mitään hirvittävän vaarallista matkaaja ei kohtaa varoituksista huolimatta. Butcher kuvaakin monisanaisesti tylsistymistään. Ilman laajaa historiallista näkökulmaa Kongoon kirjaa ei olisi ehkä syntynyt.

Kirja on silti lukemisen arvoinen. Se antaa rehellisen kuvan kaaokseen ajautuneesta yhteiskunnasta ja sen selviytyjäkansalaisista. Vanhemmat ovat valmiita luovuttamaan lapsiaan valkoiselle muukalaiselle, koska näkevät ettei kotimaassa ole mitään toivoa. Miltäköhän Kongo näyttää tänään? Kirjan kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta ja ehkä tilanne on rauhoittunut. Toivottavasti, sillä kongolaisille toivoisi oikeutetusti jo vihdoin valoisempia päiviä, niin kamala maan historia on ollut. Olen silti itsekkäästi iloinen, että oma matkani Kongolla on ohi.

Mieleen jäi:
"But while the towns were now abandoned and the boats left to rust, the one constant was the pirogue. It gave the river its pulse, moving people and goods across a swathe of central Africa that was all but abandoned by the outside world. - My Congo journey deserved its own category: ordeal travel"

Matka ajassa: 2000-luvun alku

Matka paikassa: Kongo

Kenelle: matkakertomusten ystävälle, Afrikasta ja kolonialismista kiinnostuneelle

Miten tielleni: kirjastosta


perjantai 3. helmikuuta 2017

Rutu Modan: The Property


Mahtavasti liikkeelle lähteneen Helmet-haasteen ja vuoden ensi metrien loistokkaiden lukukokemusten  jälkeen iski väsähdys ja jumitus: ei etene meneillään oleva teos kuin pari sivua silloin tällöin. Onneksi posti toi aikoja sitten Amazonista tilatun Rutu Modanin pitkän (222 sivua) sarjakuvateoksen The Propertyn. Lukeminen oli jälleen iloa ihan lähtien siitä, että painavaa ja arvokkaan oloista teosta on ihana pidellä kädessä. Takerrunko epäolennaiseen, kun koen nautintoa pelkästään kannen katselusta ja sileän pinnan hivelystä? 

Sarjakuvan viehätys on sen visuaalinen ärsyke yhdistettynä tarinaan. Tässä kirjassa mielestäni tarina vie kuvaa. Piirrosjälki on miellyttävää, mutta ei kovin mieleenjäävää tai leikittelevää. Tarina puhuu ja kuva palvelee. Värit ovat tummat, mutta jännän pastillisävyiset silti. 



The Property kertoo pojantyttärensä kanssa Puolaan palaavasta isoäidistä, joka haluaa saada takaisin sodan viemän omaisuutensa Varsovasta. Ihmeen kaupalla talo on edelleen pystyssä, mutta sillä on uudet asukkaat. Kaikki on muuttunut, eikä vanhan muistelu ole helppoa. Isoäiti Regina löytää yllättäviä henkilöitä menneisyydestään, ja yrittää tehdä sovinnon menneisyyden kanssa ja pitkään vaiettujen salaisuuksien täytyy paljastua. 

Tarinan vahvuus on pippurinen, oikutteleva, päättäväinen ja itsekeskeinen mummo. Hänestä löytyy luonnetta vielä vanhuksenakin, eikä lapsenlapsen auta muu kuin täyttää hänen tahtonsa ja juosta hänen perässään pitkin Varsovaa. Ihanaa lukea tällaisesta persoonallisesta vanhuksesta, joka on täynnä elämää. 

The Property on positiivinen, elämänmyönteinen teos. Vaikka sota vei kaiken – myös unelmat ja rakkauden – ja Varsova on vain suuri hautausmaa, elämä on ollut myös hyvää ja jatkuu vielä vanhuudessakin. Jossakin kaukana on unelmien maa, Ruotsi, johon Regina ei koskaan päässyt, mutta johon hänen pojan tyttärellään on mahdollisuus päästä. Rakkaus voi sittenkin saada täyttymyksensä ja sovinto on mahdollinen.  Ihana teos!

Saako sarjakuvan liittää Helmet-haasteeseen? Päätän, että saa, koska tämä teos puhutteli, eikä se ollut kovin lyhytkään. Regina on mainio vanhus ja hänen kauttaan välittyy positiivinen kuva vanhuudesta, johon katkeruus ei kuulu, vaikka elämä olisi vienyt kaiken, omaisuuden mukaan lukien. Todellinen omaisuus on muualla. Kuittaan siis kohdan #39, ikääntymisestä kertova kirja.


Ruotsi on teoksessa unelmien maa.



sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mats Strandberg: Risteily

Taisin viime postauksessa sanoa, että tarvitsen rankan lukukokemuksen seuraajaksi jotain aivan muuta. No, ruotsalaisen Mats Strandbergin kauhuromaani Risteily (2015, suomennos 2016) on jotain aivan muuta kuin edellinen lukemani teos. Kovin kevyttä luettavaa ei tämäkään ollut, vaikka "kevyeksi" kirjallisuudeksi tämän luokittelen. Miettiä ei paljon tarvinnut, vaan yrittää ainoastaan paikantaa tapahtumat (yleensä runsas ja ylitsevuotava verenvuodatus) tuttuakin tuttummille ruotsinlaivan käytäville. Kaikki muu onkin valmiiksi katettua ja tarinan liikkeelle lähdettyä myös melko ennalta-arvattavaa, vähän kuin meriaamiainen Siljalla. Aivot narikkaan, sillä tax-free ja muut ilot kutsuvat!

Täytyy myöntää, etten ole yliluonnollisen kauhun ystävä. Olen lukenut genreä hyvin vähän, vaikka muutamat lukemani Stephen Kingin kirjat ovat olleet hyviä kokemuksia. Jokaista teosta pitää arvioida oman genrensä sisällä, ja varmasti genren ystävät osaisivat arvioida tämänkin teoksen paremmin kuin minä. Jokin kauhussa minua kuitenkin kiehtoo, koska tämän kirjan latasin koneelleni. 

Kirjan kansi on karmiva ja veti heti puoleensa, mutta vielä enemmänja tässä kirjassa erityisesti veti puoleensa tapahtumapaikan arkisuus. Minulla, kuten suurimmalla osalla suomalaisista ja mitä ilmeisemmin myös ruotsalaisilla, on vahva muistijälki parhaat päivänsä nähneiltä Itämeren risteilylautoilta. Suljettuna paikkana sehän mitä parhain kauhun tai dekkarin tapahtumapaikka! Tässä on myös tämän teoksen vahvuus. Risteily kuvataan juuri sellaisena kuin se minullekin on aivoihin piirtynyt. 

Tämä risteily ei kuitenkaan ole kaikilta osin tavallinen, sillä mukaan on päätynyt salaperäiset uhkaavat matkustajat, äiti ja pieni poika. Kirjan puolenvälin jälkeen alkaa sellainen vampyyri/zombi-ilakointi, että lukijakin lopulta innostuu. Alku tässä kirjassa on mielestäni tylsä, eikä liian myöhään alkanut jännitys ole sitä suurinta sekään.   

Suurin ongelma tässä kirjassa minulle oli se, etten saanut yhteenkään kirjan lukuisista henkilöistä oikein minkäänlaista yhteyttä tai suhdetta.  Eikö juuri tämä ole kauhussa tärkeää, sillä muuten ei pelkää yhdessä henkilöiden kanssa ja heidän puolestaan? Kaikki jäivät nyt pinnallisiksi ja osa jopa vastenmielisiksi hahmoiksi. Täytyy myöntää, ettei osan verinen kohtalo juuri harmittanut. Tuntuu, että kirjailija jopa vähän moralisoi risteilykansan pinnallisuutta ja irstailua. Sodoman ja Gomorran meininki saa todellisen koston. Sisältä kuolleet ihmiset päätyvät sitten lopulta kirjaimellisesti eläviksi kuolleiksi.

Jonkinlaista pientä asenteellisuutta olen havaitsevanani suomen kieltä kohtaan. Kirjassa useassa kohdassa mainitaan sen olevan outoa, konsonanttien (!) täyttämää, rumaa ja käsittämätöntä. No joo, onhan naapurikansojen välillä pientä latautunutta uteliaisuutta ja paheksuntaa. Annan anteeksi siis. 

Ihan ok-tunnelma kuitenkin jää, jos yritän summata lukukokemusta. Tämä oli helppoa ja viihdyttävää, vaikka todella mitäänsanomatonta. Helmet-haasteeseen tämä kirja uppoaa kohtaan #6 (kirjassa on monta kertojaa). Pistän mutkia aika tavalla suoriksi, sillä tarinassa on hänkertoja koko ajan, mutta näkökulma vaihtuu luvuittain eri henkilöiden välillä. Luvut on nimetty kulloisenkin kokijan mukaan. Kelpaa siis mielestäni tähän.   

Mieleen jäi:
"Dan seuraa jälkiä. Uusia hajuja nousee kokolattiamatosta joka askeleella. Jostain hytistä kuuluu miehen nyyhkytystä. Kauempana suljetun oven takaa kuuluu musiikkia. Vanha ihminen nauraa kunnes alkaa yskiä. Kaikki nämä elämät täällä."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: Itämeri Ruotsin ja Suomen välissä

Kenelle: yliluonnollisen kauhun ystäville, muille ehkä vähän liikaa tai liian vähän.

Miten tielleni: ostettu e-kirja