sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mats Strandberg: Risteily

Taisin viime postauksessa sanoa, että tarvitsen rankan lukukokemuksen seuraajaksi jotain aivan muuta. No, ruotsalaisen Mats Strandbergin kauhuromaani Risteily (2015, suomennos 2016) on jotain aivan muuta kuin edellinen lukemani teos. Kovin kevyttä luettavaa ei tämäkään ollut, vaikka "kevyeksi" kirjallisuudeksi tämän luokittelen. Miettiä ei paljon tarvinnut, vaan yrittää ainoastaan paikantaa tapahtumat (yleensä runsas ja ylitsevuotava verenvuodatus) tuttuakin tuttummille ruotsinlaivan käytäville. Kaikki muu onkin valmiiksi katettua ja tarinan liikkeelle lähdettyä myös melko ennalta-arvattavaa, vähän kuin meriaamiainen Siljalla. Aivot narikkaan, sillä tax-free ja muut ilot kutsuvat!

Täytyy myöntää, etten ole yliluonnollisen kauhun ystävä. Olen lukenut genreä hyvin vähän, vaikka muutamat lukemani Stephen Kingin kirjat ovat olleet hyviä kokemuksia. Jokaista teosta pitää arvioida oman genrensä sisällä, ja varmasti genren ystävät osaisivat arvioida tämänkin teoksen paremmin kuin minä. Jokin kauhussa minua kuitenkin kiehtoo, koska tämän kirjan latasin koneelleni. 

Kirjan kansi on karmiva ja veti heti puoleensa, mutta vielä enemmänja tässä kirjassa erityisesti veti puoleensa tapahtumapaikan arkisuus. Minulla, kuten suurimmalla osalla suomalaisista ja mitä ilmeisemmin myös ruotsalaisilla, on vahva muistijälki parhaat päivänsä nähneiltä Itämeren risteilylautoilta. Suljettuna paikkana sehän mitä parhain kauhun tai dekkarin tapahtumapaikka! Tässä on myös tämän teoksen vahvuus. Risteily kuvataan juuri sellaisena kuin se minullekin on aivoihin piirtynyt. 

Tämä risteily ei kuitenkaan ole kaikilta osin tavallinen, sillä mukaan on päätynyt salaperäiset uhkaavat matkustajat, äiti ja pieni poika. Kirjan puolenvälin jälkeen alkaa sellainen vampyyri/zombi-ilakointi, että lukijakin lopulta innostuu. Alku tässä kirjassa on mielestäni tylsä, eikä liian myöhään alkanut jännitys ole sitä suurinta sekään.   

Suurin ongelma tässä kirjassa minulle oli se, etten saanut yhteenkään kirjan lukuisista henkilöistä oikein minkäänlaista yhteyttä tai suhdetta.  Eikö juuri tämä ole kauhussa tärkeää, sillä muuten ei pelkää yhdessä henkilöiden kanssa ja heidän puolestaan? Kaikki jäivät nyt pinnallisiksi ja osa jopa vastenmielisiksi hahmoiksi. Täytyy myöntää, ettei osan verinen kohtalo juuri harmittanut. Tuntuu, että kirjailija jopa vähän moralisoi risteilykansan pinnallisuutta ja irstailua. Sodoman ja Gomorran meininki saa todellisen koston. Sisältä kuolleet ihmiset päätyvät sitten lopulta kirjaimellisesti eläviksi kuolleiksi.

Jonkinlaista pientä asenteellisuutta olen havaitsevanani suomen kieltä kohtaan. Kirjassa useassa kohdassa mainitaan sen olevan outoa, konsonanttien (!) täyttämää, rumaa ja käsittämätöntä. No joo, onhan naapurikansojen välillä pientä latautunutta uteliaisuutta ja paheksuntaa. Annan anteeksi siis. 

Ihan ok-tunnelma kuitenkin jää, jos yritän summata lukukokemusta. Tämä oli helppoa ja viihdyttävää, vaikka todella mitäänsanomatonta. Helmet-haasteeseen tämä kirja uppoaa kohtaan #6 (kirjassa on monta kertojaa). Pistän mutkia aika tavalla suoriksi, sillä tarinassa on hänkertoja koko ajan, mutta näkökulma vaihtuu luvuittain eri henkilöiden välillä. Luvut on nimetty kulloisenkin kokijan mukaan. Kelpaa siis mielestäni tähän.   

Mieleen jäi:
"Dan seuraa jälkiä. Uusia hajuja nousee kokolattiamatosta joka askeleella. Jostain hytistä kuuluu miehen nyyhkytystä. Kauempana suljetun oven takaa kuuluu musiikkia. Vanha ihminen nauraa kunnes alkaa yskiä. Kaikki nämä elämät täällä."

Matka ajassa: 2010-luku

Matka paikassa: Itämeri Ruotsin ja Suomen välissä

Kenelle: yliluonnollisen kauhun ystäville, muille ehkä vähän liikaa tai liian vähän.

Miten tielleni: ostettu e-kirja 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

David Grossman: Sinne missä maa päättyy


Mitä tulinkaan lukeneeksi? 

Joskus todella harvoin törmää kirjaan, joka on kirjoitettu itse ihmisyydestä sydänverellä. Harva teos kertoo elämästä ja kuolemasta uskottavasti ja samalla niin kipeästi, että se riipaisee syvältä lukijan jäädessä haukkomaan henkeään. Harvoin lukee kirjaa, joka onnistuu luomaan kokonaisen elämän – verta ja lihaa olevat henkilöt – kansiensa väliin. Harvoin kirja saa itkemään.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy (2009, suomennos 2011) on tällainen teos. Se on liioittelematta yksi parhaista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. En tiedä, tuliko siis myös vuoden paras lukukokemus heti alkuun.  Se herätti niin vahvoja tunteita, että vain harvoin mikään fiktio on näin koskettanut. 

Sinne missä maa päättyy on Oran, noin 50-vuotiaan israelilaisen sotilaan äidin, ja hänen kahden rakastettunsa tarina. Ora saattaa pahojen aavistusten vaivaamana nuoremman poikansa sotaoperaatioon jo päättyneen armeijapalveluksen päätteeksi. Hänen epätoivoinen yrityksensä paeta huonoja uutisia – poikansa mahdollista kuolemaa – on lähteä uutisten ja kuolinviestien tuojien saavuttamattomiin vaeltamaan pitkin maata. Mukaan patikoimaan hän repäisee poikansa isän, Avramin,  joka ei ole koskaan nähnyt lastaan. Matka menneisyyteen, rakkauden, äitiyden, isyyden ja sodan syövereihin alkaa. 

Ora elää kahden elämänsä miehen, Avramin ja Ilanin välissä. Hän rakastaa heitä kumpaakin, eikä pysty eroamaan kummastakaan. Perhe hänellä on Ilanin kanssa, mutta Avram on kaikessa varjona mukana kipeästi. Kirjassa kuvataan Oran kertomusten kautta väläyksiä rakkaan perheen arjesta, äitinä ja vaimona olemisesta. Isyys ja ystävyys ovat myös kirjan keskeisiä teemoja. Grossman kuvaa varsin uskottavasti israelilaisen perheen arkea ja heidän satunnaisia ja joitakin pidempiä kohtaamisiaan palestiinalaisten kanssa. 

Kirja on kieleltään vahvaa ja upeaa. En ihmettele yhtään, että Grossman on palkittu kirjailija ja ollut kirjallisuuden Nobel-ehdokkaana. Niin poikkeuksellisen hienoa vielä käännöketjunkin jälkeen ensin hepreasta englanniksi ja siitä suomeksi käännetty teksti on. Miten hienoa käännöskirjallisuutta! 

Kerronta haastaa lukijan, sillä se pomppii ajassa ja paikassa monesti kesken sivunkin.  Kaikki liittyy kaikkeen, sillä ihminen harvoin elää vain tässä ja nyt – menneisyys haavoineen ja tulevaisuus pelkoineen ovat aina mukana. Kerronta siis harppoo kuin ihmisen ajatukset. 

Kirjan sävy on mielestäni synkkä, jopa toivoton. Menettämisen pelko on aina läsnä ja koko yhteiskunta on katkeruuden sekä menetyksen rampauttama. Sota jatkuu ja jatkuu, äidit synnyttävät, kasvattavat ja hautaavat uusia sotilaita sukupolvesta toiseen. Yksittäinen ihminen joutuu tähän groteskiin näytelmään uhraten perheensä, lapsensa, oman sielunsa. Se on vahva kannanotto rauhan puolesta. 

Grossman itse menetti Libanonin sodassa vuonna 2006 oman 20-vuotiaan poikansa aivan kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa. Tätä taustaa vasten lukeminen tekee lähes kipeää. Poikkeuksellinen teos, jota suosittelen kaikille, vaikka Lähi-idän loputon riitely ei kiinnostaisikaan. Ainoa huono puoli tällaisen upean järkäleen (kirja on yli 600 sivua pitkä) jälkeen on, että mitä uskaltaa tämän jälkeen lukea. Jää vähän tyhjä olo. Seuraavan kirjan täytyy olla jotakin aivan muuta, muuten pelkään sen jäävän tämän jalkoihin täysin. 

Pitkään mietin, minkä kohdan Helmet-haasteesta vedän yli tällä teoksella. Tämä on upea käännöskirja,  ja se on palkittu ja sitä on suositeltu eri kirjablogeissa, mutta valitsen kuitenkin haasteen ensimmäisen kohdan: kirjan nimi Sinne missä maa päättyy on hyvin kaunis ja se muuttuu vielä kauniimmaksi kirjan sanomaa vasten. 

Mieleen jäi:
"Ora parahtaa, pitelee tiukasti päätään kaksin käsin ja kiroaa käynnissä olevan sodan sydämensä pohjasta – ikiaikaisen sodan, joka on taas kerran tunkeutunut hänen sieluunsa. Hän avaa suunsa ammolleen, paljastaa hampaat huulien alta ja hänen kurkustaan kajahtaa riipivä huudon säe joka vaientaa linnut siihen paikkaan" 

Matka ajassa: 2000-luvun alku, 1970–1990-luku

Matka paikassa: Israel, Jerusalem

Kenelle: Jokaiselle äidille ja isälle, lapselle, ystävälle

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri



Ernest Hemingwayn klassikko Vanhus ja meri (1952, suomennettu 1952, lukemani painos vuodelta 2009) on koko 133 sivun voimalla kertomus peräänantamattomuudesta, taistelutahdosta, uskosta, epäuskosta, yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Läsnä taitaa olla enemmänkin eri tunteita, ihmisyyden koko kirjo. Se on myös mielestäni ylistys merelle ja kalastamiselle – taitavat olla pyhä asia edelleen monelle. Ihme kyllä tällainen minulle kovin vieraasta aiheesta kertova ja mielessäni ennakkoluuloisesti jo pölyyntyväksi klassikoksi luokiteltava teos jotenkin kosketti. Tarina on lyhyt, mutta vahva.

Vanha kuubalainen kalastaja, Santiago, ei ole kahdeksaankymmeneenneljään päivään saanut saalista ja hän on saanut jo epäonnisen stigman päälleen kalastajien parissa. Huono onni on saanut hänelle läheisen oppipoijankin vaihtamaan vasten tahtoaan veneseuruetta. Poika ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan vanhukseen, vaan uskoo vanhukseen ja huolehtii hänestä kuin isästään.

Vanhus päättää lähteä tavallista kauemmas avomerelle yksin vähin vesi- ja ruokavaroin pienellä veneellään. Koko ajan mietin, että päättyyköhän tarina hyvin, sillä viitteet ainakin oli suureen tragediaan. Seuraa suuri kädenvääntö vanhuksen ja kalan (tai ehkä laajemmin meren) välillä. Tämän kädenväännön tulosta saa lukija odottaa aivan viimeisille sivuille. 

Kamppailusta tulee elämän ja kuoleman kysymys, aika todistaa itselleen ja pojalle vanhuksen olevan todellinen kalamies: "Ne tuhannet kerrat, jolloin hän jo aiemmin oli todistanut se, eivät enää merkinneet mitään. Nyt hän todisti sen taas uudestaan. Joka kerta oli uusi kerta, eikä hän koskaan tätä todistaessaan muistellut menneitä."  

Kirja on ensimmäinen ja helposti verkkoon uinut Helmet-haasteen saalis tänä vuonna. Samalla klassikko löytyy myös 100 kirjaa -haasteesta. Mukava suupala siis! Luin sen oikeastaan yhdeltä istumalta, sillä kieli oli niin sujuvaa ja kerronta jotenkin kovin intensiivistä. Ihmettelen, että olen onnistunut olemaan lukematta Hemingwaytä ennen tätä. Turhaan olen kartellut hänen kirjojaan.

Vanhus ja meri täyttäisi monen Helmet-haasteen kohdan: se kertoo vanhuksesta, olen halunnut lukea sen jo pitkään, kannessa on sinistä ja valkoista, sekä se on käännöskirjallisuutta. Tällä kertaa kuittaan haasteesta kuitenkin kohdan 48. (kirja kertoo aiheesta, josta tiedät hyvin vähän). En tiedä kalastuksesta juuri mitään, mutta tämä kirja sai sen vaikuttamaan melkein taiteelta ja itse elämältä. Kirja vilisi sanoja, joihin en ole pitkään aikaa törmännyt: siimoja, harppuunoita, kalojen nimiä, veneen eri osia. Minua kalastus ei kiehdo, mutta pystyn ehkä tämän kirjan luettuani ymmärtämään jotakin sen lumosta. 



Mieleen jäi:
"Silloin kala heräsi eloon kuolema sisässään ja ponnahti korkealle vedestä näyttäen suuren pituutensa ja leveytensä ja voiman loistonsa. Se näytti jäävän riippumaan ilmaan veneessä olevan vanhuksen yläpuolelle. Sitten se putosi veteen niin että räiskähti, ja kuohaa pärskyi vanhuksen ylle ja kaikkialle veneeseen." 

Matka ajassa: 1950-luku (?)

Matka paikassa: Kuuban rannikko Havannan lähistöllä

Kenelle: Kaikkia elämän haasteisiin joutuvia tämä koskettaa

Miten tielleni: Kirjastosta

lauantai 31. joulukuuta 2016

Fables Vol 2: Animal Farm ja Fables Vol 3: Storybook Love


Ihmeellisen satuhahmojen valtaaman maailman sarjakuvatarina jatkuu ja kehittyy Fablesin toisessa (Animal Farm) ja kolmannessa (Storybook Love) osassa. Pääosan vievät kummassakin jaksossa ensimmäisestä osasta tutut Lumikki ja Susihukka, ja näiden välille kehkeytyvä suhde. Tarina saa syvyyttä ja taustoittuu yhä enemmän. Kuka tiesiköhän, että Lumikin sisko Punaruusu (onko oikea suomennos?) on elänyt katkeruudessa kuuluisamman sisarensa varjossa. Entä kuka olisi uskonut, että Kultakutri onkin aikamoinen pahis.

Animal Farm kertoo satuhahmosta – eläimistä ja kaikenlaisista muista olennoista, jotka eivät voi sulautua ihmisten joukkoon. Maatilalla tapahtuu eläinten vallankumous, jota masinoivat kolme possua (kuulostaako tutulta?) ja jonka pyörteisiin myös Lumikki siskoineen tempaistaan. Edellistä osaa väkivaltaisempaan kuvaa, mutta tarinana mielestäni jännittävämpi kuin ensimmäinen osa.

Kolmas osa on tarinana hajanaisempi ja pomppii ajassa sekä henkilöissä. Lumikki ja Susi ajautuvat kohti rakkaussuhdetta, mutta mitenköhän tämä vielä päättyy? Tarina, eivätkä sen kuvitus, ole todellakaan lapsille, sillä tässä osassa veri roiskuu roisisti.

Olen jäänyt koukkuun. Minun oli heti pakko käydä kirjastossa hakemassa seuraavat osat, vaikka en niitä vielä ehdi lukea. Tarina on jotenkin vapauttavan hullu ja outo.

Hyvää uutta vuotta!

Mieleeni jäi: Kiehtovaa lukea todella pitkää hitaasti avautuvaa ja aivan hullua tarinaa

Matka ajassa ja paikassa: 2000-luvun New York, 1800-luvun sisällisodan syvä etelä ja Animal farm jossakin New Yorkin liepeillä

Kenelle: Heittäytyjille, jotka kestävät myös melko väkivaltaista sarjakuvaa

Miten tielleni: Kirjastosta

perjantai 30. joulukuuta 2016

Helmet -lukuhaaste 2017



Helmet-lukuhaaste 2017 on julkaistu! Aion ottaa haasteen vastaan ja lähteä lukumatkalle vuoteen 2017. Todella mielenkiintoiselta – eikä liian vaikealta – listalta vaikuttaa. Mielessä pyörii jo muutama kirja, joka sopii listalle. Tästä tulee kivaa! Erityisen hienoa minusta on tänä vuonna, että lapsille on tehty oma versionsa. Kiitos Helmet! 

Mitä mieltä te olette haasteesta? 

torstai 29. joulukuuta 2016

Vakavamielinen ja kantaaottava tilastollinen katsaus vuonna 2016 luettuihin


Vuosi 2016 oli hyvä lukuvuosi minulle, vaikka vain harvat (liian harvat tänäkin vuonna) ja valitut teokset (yhteensä 42) pääsivät Milan luettaviksi ja arvioivan silmän alle.

Jaan lukijan subjektiivisella oikeudella palkinnot vuonna 2016 lukemilleen teoksille seuraavasti:


Klassikkosarjan voittaja: Harper Leen klassikko Kuin surmaisi satakielen menee kyllä ohi kaiken lukemani. Se kertoo siitä, mikä on oikein. Se sai minut itkemään.

Uutuuksista ylitse muiden: Minna Rytisalon Lempi on hieno, oivaltava, älykäs ja kaunis. Lapin maisema kruunaa kaiken.

Yllättäjä: Elena Ferranten Loistava ystäväni oli kyllä kaikkialla kehuttu ja ylistetty, mutta en odottanut siltä mitään. Se yllätti minut, enkä malta odottaa sarjan myöhempien osien suomennoksia.

Pettymys: Doerrin Kaikki se valo jota emme näe jätti lähes trauman. Odotin niin paljon enemmän.

Jumittaja: Saatana saapuu Moskovaan ihan helvetillisen hitaasti. Silti hyvä kirja.

Olisin voinut jättää lukematta: Joakim Zanderin Lähiö. Ei lisättävää.

Jäi kesken: Dan Brownin Da Vinci -koodi. Haaste toi eteeni tarinaltaan todella tutun takavuosien tähden. Kieli on jotenkin latteaa, eikä tarina vetänyt mukaansa. Kesken vieläkin – ehkä pysyvästi.

Feminiinisin: Vahva tyttöjen elämää kuvaava Elena Ferranten tytöistä kertova Loistava ystäväni saa tämänkin pystin.

Maskuliinisin: Ryan Gattisin Vihan kadut on villi ja väkivaltainen. Pysyn maskuliinesen perinteisessä määritelmässä tänä vuonna.

Aikansa kuvaaja: Saarikosket iskivät rautaa, kun se oli kuumimmillaan, ja tutustuttivat minut mieheen nimeltä Donald Trump.

Aikaansa edellä: Klassikko Humiseva harju ehdottomasti. Käsittämätöntä voimaa täynnä tämäkin teos.

Kielellinen nero: Erityismaininnan tässä kategoriassa saa Akvarelleja Engelin kaupungissa. Pidän myös Sofi Oksasen tavasta taivuttaa suomen kieltä proosaansa. Kun kyyhkyset katosivat jää kuitenkin toiselle sijalle yksinoikeutetun mestarin kynänjäljen takia. Voitto kuuluu Väinö Linnan Tuntemattomalle sotilaalle.

Riski: Fantasiasarjakuvasarja, jonka kolmanteen osaan olen jo päässyt: Fables! Riski joka kannatti ottaa.

Ihana pidellä: Sofi Oksasen Norma oli kädessä poikkeuksellisen ihana pidellä ja sen kannessa on pienia mukavia kaiverruksia, joihin sormet eksyivät.

Ken on heistä kaikkein kaunein: Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on harvinaisen hyvinmuodostunut ja puhdaspiirteinen, kuin veistos.

Sai itkemään: Fredrik Backmanin Mies joka rakasti järjestystä 

Sai nauramaan: Kaikessa kauheudessaan Marjane Satrapin Persepolis on äärettömän hauska teos.

Sai haukottelemaan: Umberto Econ loputon Ruusun nimi ja uskonnolliset koulukunnat filosofioineen ja oppiriitoineen. Huokaus.

Sai aivot narikkaan: Zombeja siellä ja täällä, nurkan takana ja ihan nenän edessä. Kaikki tämä dokumentoituna eloonjääneiden kertoman perusteella. Maailma ei ole enää entisensä. World War Z.

Suomalaisin: Väinö Linnan Tuntematon sotilas

Ekovaikuttaja: Kun kuulee uutisia, että joulua vietetään 20 astetta lämpimämmässä säässä Pohjoisnavalla, alkaa kylmätä ihan oikeasti. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on pelottava teos, joka saa myös miettimään omaa käyttäytymistään.

Villein ja oudoin: Tästä ei saa oikein kiinni mitenkään ja silti täytyy ihailla: Deborah Levyn Uiden kotiin, palkinto on sinun!

Surullisin: Rywka Lipszycin Ghettopäiväkirja kertoo satoja vuosia vanhan yhteisön viimeisistä hetkistä. Hyvin surullista luettavaa.

Pelottavin: Thomas Harrisin Uhrilampaat oli kyllä pelottavinta tänä vuonna.

Suurin roisto: Paha ei saa aina palkkaansa ja sen osoitti hyvin minulle Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Edgar puistattaa vieläkin.

Suosituin: Markus Torkebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän on kiinnostanut blogini vähäisiä lukijoita ylivoimaisesti eniten. Juoksijat googlanneet luultavasti sydäntä ja päätyneet sivulleni. No, hyvä kirjahan tämä on.

Tässä siis voittajat! Vuosi 2017 – täältä tullaan!


tiistai 27. joulukuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


Joulun toinen paketti oli Finlandia-voittaja 2016, kuten varmaan niin monella muullakin. En itse aio tästä kirjasta sanoa mitään, vaan siirrän kapulan vierailevalle tähdelle, miehelleni. Sana on siis hänen. Hän on ylpeä helsinkiläinen, joten nauttikaa analyysistä!

"Heh, kiitos, Mila. Helsinki tosiaan on toinen suuri rakkauteni heti sinun jälkeesi. Meri, silokalliot, arkkitehtuuri; Espa kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä; uudet kaupunginosat, joissa Helsingin perusta, harmaa ja ikiaikainen peruskallio, on räjäytetty palasiksi tornitalojen ja uusien helsinkiläisten tieltä; Senaatintori, jonka kruunana loistaa kauas merelle Tuomiokirkko, Itämeren tyttären ylpeyden aihe.


Helsinki ei olisi Helsinki ilman Tuomiokirkkoa. Se ei ole (ainakaan vielä) ikoninen rakennus, mutta se on Helsingin maamerkki, turistikohde numero yksi. Se on myös yksi suosikkirakennuksistani Helsingissä, ja siitä on tullut entistä rakkaampi poikani kuoroharrastuksen kautta. Se toimii upeasti niin konserttipaikkana kuin seurakuntansa pyhäkkönä, siellä kohtaavat edelleen maallinen ja taivaallinen valta - ainakin pari kertaa vuodessa. Se kertoo Helsingin historian, ei, oikeastaan se liittää meidät juutalais-kristilliseen perinteeseen, uskonpuhdistuksen, valistukseen, kansallisromantiikkaan, demokaratiaan, nationalismiin, se liittää meidän Eurooppaan. Lyhyesti: Senaatintori Tuomiokirkkoineen tekee Suomesta länsimaan. Se ei ole vain helsinkiläisten tai suomalaisten historiaa. Se on osa läntisen Euroopan historiaa.

Helsingin "pääarkkitehdin", saksalais-helsinkiläisen Carl Ludvig Engelin elämä on osa tätä yhteistä historiaa, eurooppalaista tarinaa. Kun juuri nyt ympäri Eurooppaa ollaan rakentamassa aitoja ja sulkemassa rajoja, niin meidän on hyvä muistuttaa itseämme ja toisiamme siitä, että historiamme on yhteinen. Tuomiokirkko käy siitä hyvänä esimerkkinä: suomalaisten kirkko, jonka suunnitteli saksalainen ja rakennutti venäläinen. 


Jukka Viikilän Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo fiktiivisten päiväkirjamerkintöjen kautta Engelin elämän (1816-1840) Helsingissä, ja tulee samalla kertoneeksi myös tarinan Helsingistä, pienestä syrjäisestä tuulenpieksemästä kaupungista, josta Tsaarin mahtikäskyllä päätettiin tehdä suurruhtinaskunnan pääkaupunki. 

Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta. Sen verran uskon uudelleenrakentamisen vievän ja sen verran on kirjattu sopimukseen. Lupausta ei ole vaikea pitää, sillä tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt.

Helsingistä tuli kuitenkin Engelille elämäntyö, joka jatkui vielä pitkään hänen kuolemansa jälkeen. Yksi hänen päätöistään, Tuomiokirkko, Suurkirkko, ei ehtinyt valmistua hänen elinaikanaan, eikä myöskään aivan sellaisena kuin Engel oli sen suunnitellut.

Uskoisinko jos joku väittäisi, että maailma ja sen kaupunki Helsinki olisi olemassa vielä sadan tai kahdensadan vuoden päästä, kun minua ei ole ja kun vaimoni kuolemasta on tullut vain osa elämäntarinaani, jota kerrottaessa, jos sen joku sattuu vielä muistamaan, tuskin edes vakavoidutaan.

Viikilän kirja on mukavaa luettavaa, kieli on kaunista, runollista (voiko runoilijalta toisaalta muuta odottaakaan?). Helsinki on vahvasti läsnä: merituulessa, pitkässä ja pimeässä talvessa, tutuissa paikoissa. Ja se oli minusta kirjassa parasta. Minun kaupunkini. Sen tarina. Osa minua?

Ei kirjasta kuitenkaan klassikoksi ole, enkä tiedä, pystyvätkö muut kuin helsinkiläiset syttymään siitä. Tai jos pystyvät, niin olisi mielenkiintoista kuulla, mikä kirjassa ulkopaikkakuntalaista viehättää. Minusta kirja on Kjell Westö -tyyppisesti rakkaudentunnustus Helsingille, sen ihmisille, paikoille ja tarinoille. 

Kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen, erityisesti siksi, että Suomi ja Eurooppa tarvitsevat tarinoita, jotka vahvistavat yhteistä, eurooppalaista identiteettiä (mutta myös siksi, että sen lukee puolessatoista tunnissa). Meillä on juuret, ja niistä on syytä pitää kiinni.