lauantai 29. lokakuuta 2016

Helsingin Kirjamessut 2016



Ennen osattiin tehdä kansia ja nimetä teoksia. Olisiko Murhenäytelmä mottimetsässä lukemisen arvoinen?

Tännehän minäkin peräti kaksi kertaa tänä vuonna. Liput Helsingin Kirjamessuille olivat ilmaiset, joten pakkohan ne oli käyttää. Pitkään mietin, kannattaako minun postata tästä vierailusta blogiini, kun toiset tekevät vierailunsa varmasti viipyvämmin ja syvällisemmin. Minun vierailuni eivät nimittäin sisältäneet yhtään puheen keskittynyttä kuuntelua tai suurta kulttuurielämystä. Minä vaeltelin ja hypistelin – ja pidin kansantaloutta yllä.


Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Tuhansia ihania kirjoja.

Samat uutuuskirjat pistivät näyttävästi esille messuilla kuin täällä blogeissakin. Harmittaa, etten hankkinut Riitta Jalosen Kirkkautta. Ehkä jouluksi sitten. Selailin useita sarjakuvia tänä vuonna. Upeita teoksia, mutta yhtäkään en kuitenkaan ostanut. Paljon muuta hankin, vaan en mitään itselleni. En viitsi teoksia mainita, koska ostin ne lahjaksi läheisille, jotka ehkä kuuluvat vähäiseen lukijakuntaani. ;) Luultavasti kuitenkin päädyn kirjat itsekin lukemaan, joten niistä myöhemmin. 

Kirjat ovat ihania. Olen aina viihtynyt tiloissa, joissa niitä on paljon ylitse tarpeen. Tuhannet kirjat tekevät jopa kolkohkon Messukeskuksen mukavaksi ajanvietteeksi. Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta ihmisten tulviessa paikalle, oli pakko päästä pois. Hyvä tärppi: tule heti kymmeneltä, jos haluat oikeasti kierrellä ja nauttia.

Messuilla oli vielä siedettävää aamutuimaan. Häivyin paikalta Ruokamessujen kautta,
juuri kun todelliset massat löysivät perille. 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Miika Nousiainen: Juurihoito




Miika Nousiaisen uusin romaani Juurihoito (2016) rinnastaa juurihoidon ja rakkauden. Aluksi voi tämä tuntua melko erikoiselta, mutta kirjan luettua allegoria alkaa tuntua järkeenkäyvältä – ainakin jossain määrin. Rakkaus kuitenkin on keskiössä: ei romanttinen rakkaus vaan sisarusten sekä lasten ja vanhempien välinen rakkaus. Perusvire on onnellinen, positiivinen ja inhimillinen, eikä kyynisyyttä Nousiaisen romaanista suhteessa rakkauteen löydä. Kun kirjan ensimmäisellä sivulla on lainaus Haddawayltä "What is love?", alkaa lukija odottaa myös nauravansa ääneen lukiessaan.

Juurihoito on mainostoimistossa työskentelevän ja eronneen superisän Pekan ja tämän veljen, sosiaalisesti erittäin lukossa olevan, hammaslääkäri Eskon matka perheensä ja isänsä löytämiseksi. Sisaruksia löytyy aina maailman ääristä: Ruotsin Ronnasta Sari, Thaimaasta Fani ja Australiasta Sunday. Lukijaa viedään matkalle paikasta toiseen melko tiuhaan tahtiin, mutta Nousiaisella selkeästi tavoitteena ollut myös hahmojen sisäinen matka itseensä. Mitä se rakkaus oikein on?

Toinen teema on toisen ja erilaisuuden hyväksyminen. Kuka mahtuu asumaan samaan maahan ja kenet hyväksymme naapuriksi? Tämän pohdintaan käytetään esimerkkeinä Ruotsin lähiöiden jännitteitä ja Austraalian aboriginaalien kohtaloita. Ajankohtaisia (vaikkei kovin yllättäviä) aiheita Persu-Suomessa.

Kirjassa vuorottelee kaksi minäkertojaa. Enemmän puhuu Pekka ja välillä taas Esko. Sisarista ruotsidemokraatti, lähiömutsi Sari on hahmona kehitelty pisimmälle. Lapsia on neljä eri maahanmuuttajamiesten kanssa, mutta silti pitäisi rajat pistää kiinni. Elämä on kohdellut kaltoin ja itsetunto on maassa, mutta sydämessä on silti suurta lämpöä ja rakkautta, kun vähän etsii. Hän on kyllä ihan naseva ja hauska hahmo Nousiaiselta. Sarin suusta tulivat ne repliikit, jotka oikeasti naurattivat. Muut siskot jäävät statisteiksi.

Nousiaisen Juurihoito jatkaa kunniakkaasti, vaikka hieman laimeammin kuin edeltäjänsä Metsäjätti, nykymiehen itsensä löytämisen tietä muuttuvassa maailmassa kuvaavana teoksena. Se ei naurattanut aivan yhtä paljon, eikä ollut yhtä (itse)ironinen tai yhteiskuntakriittinen. Hieman väliteos olo jää väistämättä.

Jälleen kuitenkin yksi teos tähän Pohjoismaissa suosittuun genreen (miksi tätä genreä oikein kutsuisi?). Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ovat samoja miehen tuntojen tulkkeja. Mies puhuu vihdoin tunteistaan, vaikkei se helppoa ole. Veikkaan, että näitä kirjoja tulee vielä paljon lisää.

Mieleen jäi: "Rakkaus ei kovin paljon eroa juurihoidosta. Tarkoitus on tehdä toiselle hyvää. Se on välillä kivuliasta, välillä palkitsevaa, on pakko mennä syvälle itseen ja antaa jotain itsestään."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Helsinki, Tukholman lähiöt, Etelä-Thaimaa, Australia

Kenelle: Tämä kirja sopii helpoksi ja helposti unohdettavaksi matkalukemiseksi junaan tai lentokoneeseen. Mitään kamalan syvällistä ei kannata odottaa. Ihan ok-fiilis jäi.

Miten tielleni: Lukupiirikirja

maanantai 17. lokakuuta 2016

Syksyn satoa


En tiedä, onko vuodenajoilla vaikutusta lukemiseen ja siitä nauttimiseen muilla ihmisillä, mutta itselläni on. Mitä pimeämmiksi päivät muuttuvat, sitä nautinnollisemmin ja enemmän luen. Luen teetä juoden, punaviinilasin ääressä, peitto korvissa tai hämärässä sohvalla. Syksy on ihanaa aikaa, sillä hyvällä omalla tunnolla voi käpertyä itseensä.




Lukulistani on pitkä ja poukkoileva – tyylistä ja genrestä toiseen mennään. Olen hieman menettänyt mielenkiintoa 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen, mutta toistaiseksi sitä vielä kevyehkösti noudatan. Odotan millaisen Helmet-haasteen ensi vuosi tuo tullessaan. Jotenkin listoissa ja haasteissa kiehtoo se, että niiden avulla tulee luettua yllättäviä teoksia, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Olen syksyn aikana lukenut myös erilaisia kirjablogeja. Kiitos niistä kanssabloggaajat! Välillä tuntuu kuin olisi karkkikaupassa, niin laajasti blogataan suomenkielisistä (käännöskirjallisuutta ja kotimaista) kirjoista. Kirjastosta minulla on pitkähkö varauslista uutuuksista, joista toiset ovat jo ehtineet kirjoittaa.  

Tänä syksynä olen päätynyt lukemaan usein kahta teosta rinnakkain. En tiedä, onko se hyvä asia, mutta Amos Ozin yli 600-sivuinen järkäle jotenkin vaatii rinnalle kevyempää, vaikka tarina on kiehtova.Nyt luen Miika Nousiaisen Juurihoitoa kevyempänä. Onko kenellekään muulle käynyt samoin?  

Ihana syksy, ihanat tarinat ja onnellinen lukija.





lauantai 15. lokakuuta 2016

Deborah Levy: Uiden kotiin



Deborah Levyn pienoisromaani Uiden kotiin (2011, suomennos 2016) on riemastuttavaa luettavaa. Tarina on unta, painajaista ja pieniä arkisia yksityiskohtia, jotka ovat kuin runoja. Kirjan kieli on hämmentävää ja kerronta poukkoilevaa, ja silti aivan käsinkosketeltava maailma syntyy lukijan nautittavaksi. Iho palaa auringossa, kalliit voiteet tuoksuvat ja uima-altaan kloorattu vesi tippuu takkuisista hiuksista silkkisille mekolle. 

Englantilaisrunoilijan Joe Jacobsin (entisessä elämässään Jozef Nowogrodzki) perheen loma Nizzan huvilassa ja kuumilla rantahietikolla ja  saa uuden ja lopullisesti kaiken muuttavan suunnan erikoisen nuoren naisen Kittyn päätyessä yllättäen perheen luo asumaan. Kitty on kuin jonkin riivaama, mieleltään järkkynyt. Hän on linnunluinen, hehkuvahiuksinen ja kaunis – mutta lähes kodittoman tasolle vajonnut, siivoton, usein alasti ja tasapainoton. Kitty ei välitä, mitä muut ajattelevat. Hän on maanisen ihastunut perheen isään ja tämän runoihin sekä kirjoittaa omat runonsa vain tämän luettavaksi. 

Uima-allas on kirjan motiivi. Sinne Kitty kirjan alussa ilmestyy – karhuksi luultuna (miten tämä on mahdollista?) – ja sinne tarina lopulta myös päätyy. Uima-altaan vettä kuvataan usein, milloin puhtaana, milloin sameana ja vihertävänä. 

Kirja on niin lyhyt, että se melkein käy novellista. Lyhyydestään huolimatta se on intensiivinen ja kertoo hurjan tarinan muutamasta lyhyestä lomapäivästä. Perheen tytär Nina kasvaa aikuiseksi, jännitteet ja sanomattomat sanat tulevat julki, jos ei nyt aivan ääneen sittenkään. 

Toivottavasti pian käännetään lisää Deborah Levyä, sillä en tiedä saisinko englanniksi tekstistä irti tällaista nautintoa. Enemmän aion häntä kyllä lukea.

Mieleen jäi: "Nina hiipi lähemmäs. Kittyn luomille oli levitetty vihreää luomiväriä. Luomet olivat kuin lehdet. Nina istui jalkopäähän. Kitty oli kielletty, sillä tämä oli vaarallinen. Tämä teki vaarallisia asioita. Nina nielaisi kovaa ja välitti tietoa kuolleele Kittylle.

Matka ajassa:  kesä 1994, lyhyesti 2011

Matka paikassa: Nizza, Ranska

Kenelle: Kaikille, jotka haluavat antautua unen ja todellisuuden surrealistiselle yhdistelmälle. Kesä on läsnä tässä tarinassa, joten D-vitamiinia kylliksi kaikille.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta käteeni toisten suosittelemana. Yllätyin kirjan lyhyydestä.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut


»Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi, kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän."


Agatha Christien suosittu klassikko Eikä yksikään pelastunut (1939, suom. 1940) on niitä teoksia, joista tietää paljon – oikeastaan liikaa – jo ennen lukemista. Olisi väärin kirjoittaa, ettei teos säväyttänyt, sillä mielessä täytyy pitää, että tämän teoksen rakentamalle pohjalle melko pitkältä moderni dekkari nojaa, joten täytyy muotoilla sanat tarkasti. Tämän teoksen lyttääminen olisi samanlainen moka kuin sanoa, ettei Jimi Hendrixin soolot oikein sytytä.  

Eikä yksikään pelastunut on asetelmaltaan jännittävä, lähes ahdistava. Suljettu tila, syrjäinen saari ja murhaaja, joka armotta murhaa mielensä mukaan. Populaa kaatuu kuin pelinappulaa, ja runon neekeripojan kohtalot saavat toisinnon romaanissa jopa hieman tylsähkönä listana. Ehkä tämä listamaisuus tökki eniten tämän klassikon lukemisessa. "Nehän kuolevat kaikki" – sen kertoo jo romaanin nimi. Jännitykseksi jää, kuka murhaa, millä tavalla ja milloin. 

Toisaalta dekkari ei ole kuivaa rikoksen ratkaisua. Lukija jää sivuosaan ratkaisijana, sillä koko ajan tapahtuu ja päitä tippuu. Loppua kohden tunnelma todella tiivistyy jopa hengästyttäväksi. Agatha Christie on kyllä dekkarin kuningatar. Juonen säästän tuleville lukijoille, sillä yhtään enempää en kuuluisista juonenkäänteistä koe tarpeelliseksi paljastaa. 

Ongelma tämän teoksen kanssa on se, että dekkareita on tullut luettua liikaa. Dekkarit eivät ole ihan lempigenreä, mutta luen niitä usein silti nauttien ja mielelläni. Tämä klassikko olisi pitänyt lukea ensimmäisten joukossa, jotta oikeasti ymmärtäisi sen arvon ja osaisin arvostaa sen – myös tunnetasolla– sille kuuluvalle paikalle. Nyt kuitenkin tunnelmana on melko tympeä ihan ok. Suotakoon se lukijalle. 

Mieleen jäi: "Kuusi pientä posliinineekeriä...vain kuusi – kuinka monta on jäljellä, kun päivä on kulunut iltaan..."

Matka ajassa: 1900-luvun alun vuosikymmenet

Matka paikassa: Devonin kaukainen saari, Neekerisaareksi kirjassa nimetty

Kenelle: Kaikille dekkareita lukeville. Tämä on se pohja, jonka päällä moderni dekkari makaa.

Miten päätyi minulle: Kirjastosta tämä vähintään kerran kastunut ja repaleinen kappale tuli lainattua.