sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Hansikoidut kädet, kiillotetut hopeat, hillityt eleet ja herrain kilisevät juomalasit. Hovimestari on täynnä arvokkuutta ja itsehillintää. Kaikki tukahdutetaan äärimmäisen arvokkuuden ankaran kriteerin mukaiseksi. Pitkän päivän iltana vanheneva mies huomaa, ettei jäljellä ole mitään. Arvokkuus on vienyt elämän, rakkauden ja perheen. Edessä on vain työtä, työtä ja taas työtä.

Kazuo Ishiguron kirja Pitkän päivän ilta kuuluu BBC:n kirjahaasteeseen, ja minun on pitänyt lukea se jo pitkään. Minulla – kuten varmaan useimmilla lukijoilla – on mielessä kuuluisa teokseen perustuva Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämä elokuva takavuosilta. Elokuva on hyvä, mutta kirja on loistokas. Sain elokuvasta lähes kokonaan irrallaan olevan lukukokemuksen, vaikka elokuva seuraakin kirjan tapahtumia uskollisesti. Vietin viikon hovimestari Stevensin kanssa ja yritin niellä ja pureskella hänen mietteitään. Kirjan kehyskertomus on Stevensin lomamatka Englannin maaseudulla, jolloin hän muistelee elämäänsä ja uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa.

Harvoin tulee luettua mitään, mikä tekisi näin surulliseksi. Tämä kirja nimittäin on surullinen, traaginen kuvaus elämättömästä elämästä, työlle turhaan uhratusta ajasta, jota ei koskaan saa takaisin. Se on myös kuvaus sanomattominen sanojen lohduttomuudesta, joka vaivaa vielä vuosienkin jälkeen. Stevensin koko elämä on entä jos, vaikka tällainen ajattelu on hänen maailmassaan heikkoutta ja turhaa. Minun teki mieli lähes huutaa kirjan päähenkilölle: – Koputa nyt siihen oveen! Älä kävele onnesi ohi! Anna niiden herrojen palvella itse itseään. Karkaa neiti Kentonin kanssa, rakasta häntä ja olkaa onnellisia! Tietenkään herra Stevens ei olisi kuunnellut minuakaan. 

Kirjassa kuvataan myös yläluokan juhlia, aatteiden vaihtelua ja poliittista mietintää. Aate ja arvokkuus pettää myös lordi Darlingtonin. Hän menettää natsikytkösten takia maineensa, mutta ei hovimestarinsa kunnioitusta   – tosin tämäkin kysyttäessä kieltää joskus olleensa tämän palveluksessa. Yläluokka elää omaa elämäänsä ja suopeasti huolehtii palvelusväestään. Kantaa vastuunsa, joka on syntymäoikeutena heille annettu. Välillä kuitenkin arvokkaasta Stevensistäkin tulee herrojen pilkankohde tai ainakin väline siihen, mikä on kamalaa luettavaa. Yhteiskunta on murroksessa, joka ravistelee myös palveltavien ja palvelusväen vuosisataista järjestystä. Herra Stevens on menneen maailman herrasmiespalvelija, jonka kaltaisia ei juuri enää ole. Kirja on hänen muistopuheensa.

Kirja tulee jäämään mieleeni. Se ei ollut helppo luettava, ja aikaa hieman alle kolmeen sataan sivuun meni rutkasti. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että kirja on osittain vähän liiankin viiltävä ja kipeä. Se piti lukea pieninä palasina. Ishiguro osaa kirjoittaa ilmeisesti myös rivien väliin, sillä Stevensin kerronta on pitkälti epäluotettavaa. Hän sanoo toista, mutta sydän huutaa aivan muuta. 

Mieleen jäi:
Kuolevan isän viimeiset sanat hovimestaripojalleen 
"–Minä olen ylpeä sinusta. Olet hyvä poika. Toivon, että olen ollut sinulle hyvä isä. Luultavasti en ole ollut.
– Pelkään pahoin, että minulla on juuri nyt tavaton kiire, mutta voimme puhua uudelleen aamulla. 
Isäni katsoi yhä käsiään, niin kuin jokin niissä olisi ärsyttänyt häntä.
– Olen iloinen, että voit jo paremmin, minä sanoin vielä kerran ja lähdin huoneesta."
Matka ajassa: 1920–1950-luku
Matka paikassa: Englanti (maaseudun herraskartano)
Kenelle: Laadukkaasta, koskettavasta ja aidosta kaunokirjallisuudesta pitäville



keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe



Tästä paksusta lukujärkäleestä pitäisi nauttia. Sitä on kehuttu ja rakastettu. Pulitzer-palkittua teosta on mainostettu minullekin varmana lukunautintona monesta eri lähteestä. Kirja pyöri työpaikan lukupiirissä ja kuulin mainoksia kahvikupin äärellä sen taianomaisesta otteesta lukijaan. En tiedä, oliko se kirjan asetelma – sokea tyttö, tekniikan ihmelapsi poika, mittaamattoman arvokas, kirottu timatti ja radion yhdistävä voima – vai oliko se toinen maailman sota tapahtuma-aikana jälleen, vai jenkkikirjailija kirjoittaa Pariisista ja Ranskasta (jälleen), mutta en syttynyt. En, vaikka yritin. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kyllä kelpo viihdyttävä historiallinen romaani. Se johdattaa puolisokean lukijansa katselemaan maailmaa kuin maitolasin läpi. Kaikki on utuista ja sävyisää, rumakin on hirvittävän kaunista. Minua tämä utuinen kuva alkoi pian väsyttää, ehkä viihdyn liikaa näkevien maailmassa ja katselen valoa jonka näen. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana liikaa hyvinkin karuja ja kirkkaita kuvauksia natseista ja sodasta. En oikein pitänyt Doerrin silotellusta maailmasta. Onhan ne natsitkin viihteeksi taivuteltu jo pitkään, mutta Doerr kuitenkin selkeästi tavoittelee aitoja tunteita. Toisen päähenkilön, Wernerin, elämä on toki karua ja natsikoulun kuvaus tuntui tuoreelta, eikä kovin kuluneelta romaanin miljööltä, mutta ei se oikein riittänyt pelastamaan koko teosta. Sokea Marie-Laure ei herättänyt minun suojeluvaistoani ja välillä jopa salaa toivoin, että tämä kompastuisi kotiloihinsa Saint-Malon rantakallioilla. Kirja muistutti aivan liikaa lähiaikoina lukemaani Julie Orringerin Näkymätöntä siltaa, vaikka ihan hyvä teos tämäkin on. Taidan kaivata jotain aivan muunlaista luettavaa.

Anthony Doerr on jakanut tapahtuvat viihdyttäviin hyvin lyhyisiin lukuihin. Näkökulma vaihtuu luvuittain. Tämä tekee lukemisesta helppoa, mikä tietenkin miellyttää laiskaa nykylukijaa. Kieli on merkittävän ja ihailtavan kaunista ja tunteellista – sopii siloiteltuun maailmaan tämäkin. En päässyt kiinni mihinkään suureen, enkä pyyhkinyt kyyneleitä. Kirjan loppu oli kuitenkin jännä ja luin kirjan mielelläni loppuun. Arvo kai sekin.  

Mieleen jäi:
"Werner miettii tyttöä, halusipa tai ei. Tyttöä keppeineen, tyttöä harmaassa mekossa, tyttöä joka on sumua. Takkuisia hiuksia ja pelottomia askelia, jotka eivät ole tästä maailmasta.Tyttö asettuu taloksi hänen sisälleen, korvaamaan kuin elävä kaksoisolento kuolleen wieniläistytön, joka on ahdistanut häntä joka ikinen yö."
Matka ajassa: 1930–1940-luku
Matka paikassa: Saksa, Pariisi, Bretagne
Kenelle: viihteen tarpeessa oleville kaunosieluille


lauantai 7. toukokuuta 2016

Markus Torgeby: Juoksijan sydän



"Juokseminen on vapaan ihmisen likkettä. Ei siinä tarvita mitään hallintoa tai härveleitä, vain vetää kengät jalkaan ja lähteä liikkeelle. Löytää. Antaa veren kiertää. Kaikki kirkastuu silloin."
                                                                                        Markus Torgeby, Juoksijan sydän

Tässä kävi, kuten arvasin: ohi kaikkien lukusuunnitelmien kiilasi nopein askelin ruotsalaisen Markus Torgebyn omaelämänkerta Juoksijan sydän. Torgeby kertoo tarinansa kasvusta juoksijaksi ja tasapainon löytämisestä elämässään. Torgeby ottaa myös vahvasti kantaa suorituskeskeiseen juoksuharrastukseen ja sen ympärillä pyörivään kaupallisuuteen. 

Lahjakas nuori Torgeby ajautuu eksyksiin itsensä ja juoksutreenejensä kanssa. Ulkopuolelta tulevat tavoitteet vievät ilon juoksemisesta ja ymmärtämätön valmentaja patistaa jaksamaan kivusta ja loukkaantumisesta huolimatta. Torgebyn elämään varjostaa myös äidin MS-tauti, joka kuvataan kirjassa sydäntä särkevän realistisesti. Äiti on kirjailijalle selkeästi rakas ja tärkeä – kirja on myös hänen tarinansa. Äiti uskoo ihmeparantumiseen, jota ei kuitenkaan tule hengellisissä kokouksissa, eikä saarnamiesten kätten alla. Kirja lähestyy myös hengellistä puoskarointia, mutta ei kuitenkaan ota sitä käsittelyynsä tarkemmin. 

Torgeby löytää rauhan metsästä. Hän vetäytyy erakkoelämään Jämtlantiin itse rakentamaansa kotaan neljäksi vuodeksi. Hän ei tarvitse muita, kaiken tarvittavan hän saa luonnosta ja itsestään. Elämän täyttää juoksu, joka tuntuu nyt hyvältä jälleen. Torgebyyn ravinto on askeettinen: kaurahiutaleita ja hunajavettä pääasiassa. Torgeby vihjailee myös jonkin asteisesta häntä haitanneesta syömishäiriöstä. Isoisä syyttääkin lapsenlastaan äärimmäisyyksiin päätymisestä. Onhan metsäläisyys äärimmäistä ja toisista ihmisistä eristäytyminen äärimmäistä. Torgeby perustelee valintaansa yksinkertaisesti sillä, että hän tarvitsi sitä ja se tuntui hyvältä. 

Kirja on hyvin ruumiillinen, vaikka henkisestä hyvinvoinnista puhutaankin paljon. Torgeby kuvaa ruumiinsa tuntemuksia, loukkaantumisia, sairastumisia, nälkää, eritteitä, ravintoaan ja yleistä fyysistä olotilaansa poikkeuksellisen tarkasti. Ehkä juuri tämä tekee kirjasta aidon ja mielenkiintoisen. Henkistä hyvinvointia ei voi erottaa fyysisestä, ihminen on kokonaisuus. Juoksu lähtee pään sisältä, mutta ennen kaikkea juoksu on ihmiselle luonnollinen, fyysinen teko. Jalkaa toisen eteen. Yksinkertaista. Mitään gurua ja hörhöilijää Markus Torgebystä ei saa. Hän vain kertoo, miten itse löytää tasapainon elämässään. 

Tähän olisi kiva lopuksi kirjoittaa omaa tarinaa juoksijana. Entinen sohvaperuna keksihiiri juoksi nimittäin ensimmäisen maratoninsa kaksi viikkoa sitten. Ehkä päivittelen sen tähän myöhemmin, nyt kuitenkin mies huutelee lenkille, joten enköhän lopeta löpertelyni ihan Markuksen kunniaksi. 


Mieleen jäi:
"Tunnen itseni sitä vahvemmaksi mitä kauemmaksi juoksen, kun kukaan ei tiedä missä olen."   
Matka ajassa: 1980–nykyhetki
Matka paikassa: Ruotsi, Nepal, Tansania
Kenelle: juoksijoille, suorittajille, itsensä etsijöille