Elena Ferranten Napoli-sarjan toinen osa Uuden nimen tarina (2012, suomennos 2017) jatkaa kahden nuoren naisen, Elenan ja Lilan, tarinaa täsmälleen siitä, mihin edellinen osa Loistava ystäväni jää. Kirja sai minut valtaansa heti ensimmäisiltä sivuilta. Se on häpeilemättömän viihdyttävä, jopa lumoava.
Uuden nimen tarina jatkaa samoilla aiheilla ja teemoilla kuin edeltäjänsä: ystävyys, selviytyminen, sosiaalinen nousu ja toteutumattomat unelmat ovat tarinan ytimessä. Kirja etenee välillä vauhdilla, välillä viipyillen. Kaiken keskiössä on Lila, Elenan upea, älykäs ja arvaamaton ystävä, jonka opiskelu katkesi jo kansakouluun ja jonka kohtalona oli mennä naimisiin jo kuusitoistavuotiaana.
Elena on sivustatarkkailijan roolissa, vaikka lukija tutustuu häneen paremmin ja kuulee vain hänen äänensä. Hänen tiensä on usein yksinäisen puurtajan, joka yrittää nousta köyhästä korttelista opiskelemalla myös Lilan edestä. Kaikilla mittareilla Elena päihittää Lilan, mutta hän kokee silti keskinäisessä kilpailussa jäävänsä ystävänsä varjoon, vallinaiseksi. Elena saa sen, mikä olisi kuulunut paremmin Lilalle, mutta joka häneltä riistettiin.
Napoli jää tässä kirjassa enemmän taustalle, niin vimmaista on tyttöjen kasvun ja ihmissuhteiden jatkuvan sotkun selostus. Kotikortteli on sen asukkaille koko maailma, jossa on omat sääntönsä selviytymiselle. Se on aggressiivinen, primitiivinen ja lannistava paikka erityisesti naiselle. Perhe päättää kaiken, ja naisen osana on alistua miehensä tahtoon ja tyytyä usein ankeaan rooliinsa.
Tarinaa rytmittävät useat miessuhteet. Miehet ovat väkivaltaisia, heikkoja, narreja tai kukkoilijoita – ja vain harvoin naistensa rakkauden veroisia. Lila ja Elena rakastuvat samaan mieheen. Minulle mies ei näyttäydy mitenkään kovin tavoiteltavana. Ehkä tämä on tarkoituskin: kertojana on jo tarinasta enemmän tietävä, elämänkokemuksen kyynistämä Elena. Ehkä lukija tietää enemmän kuin tarinan kokevat henkilöt.
Lilan ja Elenan suuri rakkaus on heidän välinen ystävyytensä, joka on vahvempi kuin kuolema. He ovat sama henkilö, kahdessa eri ruumiissa, kahdella eri nimellä. Elena lähes palvoo ystäväänsä, vaikka häntä välillä inhoaakin, kokee kateutta ja hakeutuu tästä eroon. Naisten sielunkumppanuus on tämän vahvan tarinan tärkein aihe. Miehet vaihtuvat, rakastavat, hakkaavat, raiskaavat ja hylkäävät, mutta tämä ystävyys pysyy ja korjaa, vaikka välillä hajottaakin.
Tekee mieleni julistaa tämä kirja viiden tähden arvoiseksi: Tällaista kirjallisuuden tuleekin olla. Hetkeäkään en laskenut sivuja, vaan toivoin, ettei lukeminen vielä loppuisi. Edellinen osa ei ihan samanlaista intohimoa herättänyt, mutta nyt olen Lilan ja Lenun lumoissa, enkä malttaisi odottaa seuraavan kirjan suomennosta. Onneksi kirjoja on vielä jäljellä kaksi. Uskon, että Lila vielä nousee, vaikka tämän kirjan lopussa hänen elämänsä melko pohjalla onkin. Ainakin toivon niin.
Helmet-haasteeseen tämä tietenkin sopii kohtaan #7, salanimellä kirjoittavan kirjailijan teos. Miksi kirjailija ei halua nimeään julki? Onko tämä markkinointitemppu, joka lisää kirjailijan kiehtovuutta? Etäisesti ärsyttävää, mutta sallittakoon näin hyvän romaanin kirjailijalle sekin. Ferrante, nöyrin kiitos tästä kirjasta.
Mieleen jäi: "Toistelin mielessäni joka päivä:olen se mikä olen enkä voi kuin hyväksyä itseni; olen syntynyt tällaisena, tähän kaupunkiin, tähän murteeseen, köyhänä; annan sen minkä voin, otan sen minkä voin, kestän sen mikä on kestettävä."
Matka ajassa: 1950-luvun lopulta 1960-luvun loppupuolelle
Matka paikassa: Napoli ja Pisa
Kenelle suosittelen: Vahvaa kuvausta naisena olemisesta ja selviytymisestä miesten hallitsemassa maailmassa.
Miten tielleni: Best seller -pikalainana kirjastosta
Hyvää vähälumista vappua blogini lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti