Jälleen ohi lukusuunnitelmien ja -listojen luettavakseni päätyi jotain yllättävää ja kiehtovaa. Marjane Satrapin kuuluisa omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis oli järisyttävä lukukokemus minulle. Liian harvoin tulee luettua sarjakuvaa, ja ehkä juuri siksi nautin tästä teoksesta valtavasti. Kirjassa kipakka ja itsenäiseksi ajattelijaksi kasvatettu Marjane joutuu keskelle Iranin islamistista vallankumousta ja hänestä tulee jo lapsena toisinajattelija. Tyttö ei kykene sopeutumaan uuteen rajoitettuun elämäänsä, ja yrittää perheensä kanssa selviytyä edes joitakin vapauksia pitäen uudesta absurdiksi muuttuneesta arjesta.
Teoksen suomenkielisen käännöksen kansi on punainen. Tämä mielestäni vastaa vahvasti myös kansien sisältöä – kirja on vahvasti kantaaottava, haluaa tulla huomioiduksi, vihainen, surullinen, vakava ja samalla kuitenkin äärettömän hauska. Ikään kuin Persepolis edustaisi jotakin, joka ei suostu alistumaan, vaan haluaa tulla nähdyksi. Huumoria on kaikessa, vaikka aiheet ja kohtalot ovat surullisia: kuolemassa, pommituksissa, naisten surkeassa asemassa, maanpaossa ja vankeudessa. Tässä on jotakin samaa kuin lähiaikoina näkemässäni iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin ohjaamassa Taxi Teheranissa; huumori on pientä ja kätkettyä, mutta samalla kantaaottavaa ja kapinallista. Huumori on vapautta.
Kirjassa seurataan pienen tytön ja myöhemmin teinin arkista elämää, mutta samalla pohditaan syvällisesti uskonnollisia ja poliittisia ilmiöitä. Miten sota muuttaa arkea? Miten kommunistiseksi luultu vallankumous päätyikin islamistiseksi? Kaikki on hämmentävää ja outoa. Sukulaisia ja naapureita alkaa kadota, kuolla ja joutua vankilaan. Jäljelle ei jää lopulta muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois maasta. Siihen loppuu Marjanen lapsuus.
Haluan ehdottomasti lukea myös Persepoliksen toisen osan, jossa kuvataan Marjanen elämää siirtolaisena Itävallassa ja lopulta paluuta takaisin Iraniin. Maa ja sen kulttuuri on aina kiinnostanut minua. Lisäksi harvoin tulee luettua mitään, mikä saa nauramaan ääneen. Siksi siis lisää Satrapia kiitos! Olen jumissa Evelyn Waughin Menneen maailman kanssa, mutta kun saan sen loppuun täytyy lukea sarjakuvaa lisää.
Mieleen jäi: "Kun olin kymmenen, kaikki pienet tytöt hunnutettiin. En kylläkään ymmärtänyt miksi."
Matka ajassa: 1980-luku
Matka paikassa: Iran
Kenelle: Sarjakuvista, politiikasta ja Iranin historiasta kiinnostuneille hieno lukukokemus. Kaikelle voi nauraa, joten mustan huumorin ystäville!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti