Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Australialais-brittiläinen Evie Wyldin palkittu Kaikki laulavat linnut ei ole helppo kirja – se houkuttelee herkällä kannellaan, mutta jo alkusivuilla on lukijalla vaikeuksia pysyä mukana.  Kirjan maailmasta "tipahtaa", ellei ole tarkkana. Vaikka kirja haastaa lukijansa, se totisesti myös palkitsee ja lopulta pitää tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti. Kirja on kauhea, mutta samalla lähes runollinen. Se on surullinen ja koskettava, mutta silti siinä on toivoa.

Kirjan päähenkilö on yksin lammastilaa pitävä Jake Whyte. Miten austraalialainen nuori nainen on päätynyt Britannian syrjäisimmille saarille lampaita hoitamaan? Kuka tai mikä tappaa hänen lampaitaan? Mistä Jake on saanut selkäänsä kamalat arvet? Alusta lähtien on selvää, että jotakin kamalaa on tapahtunut naiselle ja jokin ajaa häntä edelleen takaa. Lukija joutuu kuitenkin lukemaan aivan viimeisille sivuille asti, jotta salaisuudet avautuvat. Vielä tämänkin jälkeen jää arvailtavaa ja aukkoja täytettäväksi.

Wyld leikkii sukupuolirooleilla, vaikkei tämä mikään ydinteema olekaan. Päähenkilöllä on miehen nimi ja hänellä on miehekkäät käsivarret, voimaa ja itsenäisyyttä menestyä miehisessä ympäristössä –ja kuitenkin hän on herkkä ja vahvasti nainen. Hän kohtaa naisia ikiaikoja kohdanneita haasteita ja hyväksikäyttöä, ja selviää niistä silti. Kirjassa on myös mies, jolla on naisen nimi.

Tarina on kerällä kuin lankakerä. Se etenee ajallisesti neljällä, viidellä tasolla, eikä niilläkään aina kronologisesti. Tästä johtunee alun vaikeus asettaa tapahtumia järjestykseen ja lukijan tömähtää helposti hämmentyneenä ulos kirjasta. Myöhemmin kirjan edetessä tätä vaikeutta ei enää ole, vaan kaikki asettuu paikalleen. Lankakerä pitää vaan keriä auki aivan loppuun asti. Yksi taso on nykyhetki Britannian yksinäisellä karulla saarella, jossa Jake yrittää epätoivoisesti suojella lampaitaan raa'alta saalistajalta. Toisella tasolla Jake on yksi lammastilan hoitajista – nainen miesten keskellä. Selvää on jo tuolloin, että hänellä on salattavaa ja että hän pakenee jotakin. Yhdellä juonen tasoista ollaan Australiassa vanhan miehen vankina nuhjaisella aavikoituneella lammasfarmilla. Loput tasot kuljettavat kohti lapsuuden kotia ja Jaken elämän suunnan lopullisesti muuttaneita tapahtumia.

Kirjan kieli on kaunista ja kerronta soljuvaa. Kuvaus ulottuu pitkälti myös hajuihin ja ääniin. Ympäristö muuttuu eläväksi ja vahvasti läsnäolevaksi. Eläimiä kuvataan paljon: koirat, kengurut, linnut ja ennen kaikkea lampaat. Eläimet joutuvat usein tarinassa kärsimään. Niitä tapetaan tahallisesti ja vahingossa. Päähenkilö yrittää suojella eläimiä ja parantaa, mutta päätyy vahingossa niitä myös tappamaan. Päähenkilö päätyy useamman kerran tahtomattaan tappamaan jotakin kallisarvoista ja korvaamatonta. Eläinten kuolemia kuvataan yksityiskohtaisen tarkasti. Kirjan kieli on kuitenkin armollisen lyyristä, sillä kamalimmatkaan tapahtumat eivät ole sietämättömiä lukea. Ehkä eläinten kärsimys on metafora ihmisen kärsimyksestä. Ainakin kummatkin kärsivät kirjassa yhtä lailla.

Eläimistä linnut ovat jo kirjan nimen perusteella keskiössä. Yritin koko ajan olla hereillä, kun kirjassa mainittiin lintuja ja niiden äännähtelyjä. En kuitenkaan päässyt aivan kiinni lintujen merkitykseen. Sivussa ne mielestäni ovat kirjan tapahtumista ja teemoista. Minulle jäi vahvasti tunne, että kirjailija on piilottanut tarinaan symbolisemman tason, joka ei minulle nyt avautunut. Tässä kirjassa olisi tutkittavaa myös toiseksi lukukerraksi. Kaiken kaikkiaan Evie Wyldin teos on palkintonsa ansainnut, sillä uskallan väittää, että se on tämän hetken parasta nykyproosaa.

Mieleen jäi:
 "Katsoin lintua uudelleen, näin sen vilkkuluomen sulkeutuneen ja pään retkottavan hervottomana ja ymmärsin, että olin rutistanut sen kuoliaaksi puhuessani puhelimessa. 

Käärin kyyhkysen sanomalehteen kuin annoksen kalaa ja ranskalaisia ja vien sen rannalle. Koira hypähteli vieressäni silmät kiiluen verenhimoisesti, ja yritin käyttäytyä rennosti aivan kuin en olisikaan menossa hävittämään murhaamani kesyn linnun raatoa. 

– –

Avasin sanomalehtikääreen ja annoin linnun ajelehtia merelle. Se yritti palata muutamia kertoja mutta kellui lopulta rohkaisua saatuaan pienten rantatyrskyjen ohi, loittoni loittonemistaan kuiva rinta hotaen valkoisena ja murtunut siipi sojottaen ylöspäin ja upposi sitten kuin meren nielemänä. Hyräilen Titanic-elokuvan tunnussävelmää."

Matka ajassa: nykyaika

Matka paikassa: Britannian rannikkon kaukainen saari, Australia
Kenelle: Haastavasta nykykirjallisuudesta ja lyyrisestä proosasta pitävälle lukijalle