Tekla Inari: Siniset vuodet, Blue Years

"En minä tiedä,

selviydynkö.

Silti nousen ylös,

ja keitän kahvia.

- -

Ajatus tulee kuin lämmin peitto,

kuin kadonnut ystävä.

Ehkä vielä ei ole minun aikani

ehkä vielä eivät päiväni ole luetut?

Ehkä minulla on jotain,

nämä kuvat."

Olen päätymässä siihen, että kaikesta lukemastani juuri runot ruokkivat eniten ajattelua ja oikeastaan koko ihmistä. Tekla Inarin runoteos Siniset vuodet, Blue Years (2017) teki valtavan hyvää, vaikkei se kovin mullistava teos olekaan mielestäni. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta nautin teoksen lukemisesta todella: istuin lämpimässä (!) kevätillassa pihalla ja lepäsin lukiessani. Proosan lukeminen on välillä työlästä minulle, sillä koen sen vaativan enemmän keskittymistä. Runo vetää puoleensa kuin magneetti ja antaa mahdollisuuden lyhyeen mietintätaukoon vähän väliä.

Nimestään huolimatta kirjan kansi ei ole sininen vaan graafisen – vai betonisen? – harmaa, jopa luotaantyöntävä. Siinä on runoja arjesta, tästä päivästä ja selviytymisestä. Säkeissä käsitellään vaihtuvia ja määräaikaisia työ- ja ihmissuhteita, masentumista, terapiaa tämän kaiken kestämiseen ja toivoa jostakin muusta. Runot paikannan vahvasti Helsinkiin ja niissä on kaupungin henki. Tältäkö nuoresta aikuisesta helposti tuntuu?

En ihan päässyt runojen maailman keskiöön, mutta siitä vierestä kuitenkin sain ehkä kiinni. Runojen lukeminen tekee hyvää, vaikka tämä kirja on osittain jotenkin kylmä ja tyhjä -ehkä tarkoituksella kuvatakseen nykymenoa. Kuvitus on hieno ja tukee runojen tunnelmaa. Pienet arkiset yksityiskohdat kuvissa alkavat puhutella, kuten runotkin usein vähäeleisyydessään tekevät. 

Runojen englanninkieliset käännökset ovat rinnan suomenkielisten vierellä. Miksiköhän runoilija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Onko englannin kieli raivannut tilaa niin suuresti, että se puskee ihmisten arkeen jo tällaisessa syvässä vahvasti tunteisiin perustuvassa ilmaisussakin? Ehkä ylitulkitsen, mutta minua on alkanut ärsyttää englannin aggressiivinen tunkeutuminen kotikaupunkini arkeen ja suomalaisten passiivinen suhtautuminen omaan äidinkieleensä. Kasper Salosen käännöstyötä en lähde arvioimaan, sillä usein päädyin lukemaan vain suomenkieliset runot.

Yksi asia on nyt päätetty: aion lukea tänä vuonna runoja enemmän kuin ennen. Kirja sopisi Helmet-haasteessa useaankin kohtaan, mutta valitsen sen poikkeuksellisen karun kannen vuoksi kohdan #9, kirjan kansi on yksivärinen.