Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Edgar Parts, nilkki

Olen vältellyt tätä kirjaa ja lukenut siitä kyynisiä kommentteja. Moni lukija on tuominnut Sofi Oksasen Viro-aiheisen kvartettisarjan kolmannen osan Kun kyyhkyset katosivat (2012) vaikealukuiseksi, tylsäksi, juoneltaan liian polveilevaksi – Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander jopa suosittelee toista lukukertaa teoksen ymmärtämiseksi – ja selkeästi Puhdistusta heikommaksi teokseksi. Oksasen kirjoitustyyliäkin on lievästi kritisoitu blogimaailmassa tyyliin: "Onhan hän hyvä kirjailija, mutta ei hän mikään kielellä iloittelija ole..." Sofi Oksasen teosten Suomen mittakaavassa massiivinen markkinointi, hypetys ja kansainvälinen menestys lienee ärsyttänyt monia – ehkä vähän myös minua, ja siksi tämä teos on ollut monta vuotta lukematta.

Kaikella kunnioituksella tämän teoksen kriittisiä kanssalukijoita kohtaan, minun täytyy nyt olla eri mieltä: Kun kyyhkyset katosivat on parasta aikamme suomalaista kirjallisuutta. Sofi Oksanen on loistava, ovela ja kielellisesti häkellyttävän taitava kirjailija. Uskallan väittää, ettei meillä Suomessa ole ollut Waltarin ja Linnan jälkeen toista vastaavaa tarinan kertojaa.  Hän on kansainvälisen tason kirjailija, joka uskaltaa kertoa suuria tarinoita ja ennen kaikkea luottaa lukijan kykyyn lukea sekä ymmärtää lukemaansa.

Mielestäni Kun kyyhkyset katosivat ei ollut vaikea teos, mutta se haastoi lukijansa. Miksi kaiken kirjallisuuden pitäisi olla helppoa? Ovatko jopa lukemista rakastavat ihmiset menettäneet keskittymisen taidon? Kun kaikki ympäröivässä yhteiskunnassa on nopeaa, vaihtuvaa ja helppouteen pyrkivää, olisi ihme, jos se ei vaikuttaisi myös kirjallisuuteen. Tästä on jo valitettavasti viitteitä. Lukijat ja kriitikot kiittelevät lyhyitä lukuja ja yksitasoista viihdyttävää kirjallisuutta (esim. Anthony Doerr Kaikki se valo, jota emme näe). Minulla tuntuu tänä aamuna olevan voimakkaita mielipiteitä ja terävä kieli. Sallinette ja kestänette tämän. :)

En viitsi verrata teosta Puhdistukseen. Se on vahvasti omansa ja mielestäni ansaitsee arvionsa myös irrallaan edeltäjästään. Minun pitäisi lukea uudelleen Puhdistus, jotta osaisin sanoa kummasta pidän enemmän. Selvää tämän jälkeen kuitenkin on, että Norma on kirjailijan väliteos ja huomattavasti "pienempi" kertomus. Kun kyyhkyset katosivat nimittäin on suuri – ja tärkeä teos. Se kertoo vastenmielisestä henkilöstä ja vastenmielisistä historian tapahtumista. Eihän tällaista lue mielellään ja silti juuri tällaista pitää lukea. Jokaisessa ajassa on omat Edgarinsa. Paha ei saanut palkaansa useinkaan Länsi-Saksassa ja DDR:ssä, vaan symbolit ja aatteet vaihtuivat johtajien pysyessä samoina.    Ei kansaa ja sen johtajia voi täysin vaihtaa. Valitettavasti Kun kyyhkyset katosivat ei ole uskomattomissa juonenkäänteissään epäuskottava, totuus on tarua paljon ihmeellisempi. Se mihin ihminen pystyy pahassa on käsittämätöntä.

Kun kyyhkyset katosivat jää mieleeni aina jaettuna lukukokemuksena: kuuntelin sen äänikirjana yhdessä mieheni kanssa. Se ympäröi meidät ja piti intensiivisesti otteessaan milloin missäkin. Välillä kuuntelua ei voinut lopettaa ja välillä oli pakko pysäyttää ja keskustella kuullusta. Toimiko teos erityisen hyvin kuunneltuna? En tiedä, mutta sen kuuntelu oli kivaa. Annan sanan nyt miehelle. Kertokoon hän enemmän.

Kuuntelu oli kivaa. Yhteensä 10 tuntia, milloin autossa, milloin terassilla, milloin sängyllä maaten. Tarina piti koko sen ajan otteessaan. Ja kun ei kuunneltu, tarina, henkilöt, kohtalot pyörivät mielessä – seuraavaa kuuntelukertaa oikein odotti. 

Kirjan päähenkilö Edgar on lurjus, narsisti (tämän tuomion antaisivat Vauva-keskustelupalsta ja naistenlehdet), ehkäpä psykopaatti, joka onnistui neljän vallan aikana (lyhyt Viron itsenäisyys, ensimmäinen neuvostomiehitys, natsimiehitys ja neuvostotasavallan aika) selviytymään "voittajana". Keinot olivat raakoja, epäinhimillisiä, petosta, huijausta, ilmiantoja, murhia. Edgar kokee kuitenkin tekevänsä oikein. Hänellä on nilkin moraali ja sammutettu omatunto. 

Edgarin vastakohta on hänen serkkunsa Roland, joka taisteli maan alla eri miehittäjiä vastaan. Aina keinot eivät olleet niin yleviä kuin tavoite – ja se ei voinut olla vaikuttamatta miehen mieleen. Tarinan lopussa Roland kuvataan viinan viemänä, porstuaan sammuneena maalaisjunttina, jota oma tytär häpeää.

Serkusten kautta käydään läpi vuodet 1941–1966, jolloin valta vaihtui Virossa tiuhaan, moni menetti henkensä ja vielä useampi integriteettinsä. Aika oli kamala, ja ansaitsee Oksasen erinomaisen tarinan. 

En tiedä, miten virolaiset ovat ottaneet vastaan Oksasen teokset (tämä ja Puhdistus), mutta epäilen, että aiheesta on edelleen liian vaikea puhua. Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee...

Oli hauskaa jakaa tarina yhdessä. Keskustella siitä. Pohtia historiaa. Yhdistää tarinaa aikaisemmin luettuun. Suosittelen sitä myös pariskuntien yhteiseksi tekemiseksi!

Lukija Esa-Matti Longin rauhallinen ääni ja selkeä lausuminen tekivät kuuntelusta myös mukavaa. Taito sekin. Erityisesti kun miettii nykyisiä radiotoimittajia, joiden puhe on usein kuin kärpästen surinaa korvissa. Sanotaan, että kirjoitus- ja lukutaito rapistuvat, mutta puhetaitokin? Jälkigutenbergiläinen aika – mihin vaimokin tuossa kärkevästi edellä viittasi – suosii pikaista tyydystä, älämölöä ja hengen helppoutta. Onneksi meillä on Sofi Oksanen. 

Kuunnellessa sai alkunsa Virosta ostetuista langoista kaulahuivi Edgar. Oi, miten eläkeläistä ja kapinallista kuunnella ja neuloa.

Mieleen jäi: ” Mitä nopeammin hän ymmärtäisi illegaalien päiväkirjojen ja muistiinpanojen tekijöitä, sitä nopeammin hän pääsisi maan alle kadonneiden miesten perään ja juuri tämän päiväkirjan pitäjän. Hänen pitäisi ymmärtää heidän ajatuskulkunsa paremmin kuin omansa. Sillä vaikka ihminen onnistuisi hankkimaan uuden henkilöllisyyden, uuden nimen, rakentamaan itselleen uuden taustan, jokin vanhasta elämästä paljastaisi aina.”

Matka ajassa: 1940- ja 1960-luku

Matka paikassa: Viro

Kenelle: Viron lähihistoriasta kiinnostuneille, kotimaisen kirjallisuuden ystäville, ihmisyyden saloihin syventyville

Miten tielleni: äänikirjana kirjastosta täysin sattumalta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu

Tuntuipa hienolta lukea tämä sarjakuva! Marjane Satrapin  omaelämänkerrallinen Persepolis 2, Kotiinpaluu (2004) jatkaa siitä, mihin ensimmäinen osa Iranilainen lapsuuteni loppuu. Ensimmäisen osan lukemisesta on vähän aikaa, joten en osaa tätä erillisenä teoksena oikein nähdä – vaikka toki eroja on. Olisin lukenut sen samalta istumalta heti ensimmäisen osan jälkeen, jos olisi kirjastosta heti kirja käteeni osunut. Nyt jouduin hieman odottamaan.

Kirjan alkupuoli keskittyy kuvaamaan Marjanen sopeutumista Itävaltaan, jonne hänen vanhempansa ovat lähettäneet hänet kouluun yksin. Länsimaisen kulttuurin kanssa on joitakin yhteentörmäyksiä, mutta ennakkoluuloiselle länsimaiselle lukijalle yllättävän vähän. Marjane Satrapin perhe on oppinutta, vapaamielistä ja varakasta väkeä, jolla varmasti on myös vaikutusta erojen vähäisyyteen. Iran on vanhoillisten vallassa, eikä vapautta ole, joten Marjanen vanhemmat haluat ainoan lapsensa Eurooppaan. 

Ihmiset Itävallassa ovat pääosin ystävällisiä, mutta tuntuvat Marjanesta naiveilta ja pinnalliselta Iranin haasteiden jälkeen. Joutuu hän kuitenkin Irania puolustamaan ja tulistumaan muutaman kerran. Suurimmat Itävallassa – ja myöhemmin kotona Iranissa – kohtaamansa haasteet ovat kuitenkin hänen itsensä kanssa. Kotiinpaluu on ennen kaikkea kertomus kasvusta aikuiseksi, itsenäistymisestä ja oman tiensä löytämisestä. Ensimmäiseen osaan nähden kirja on keskittyy enemmän yksilöön, ei maailman tapahtumiin tai yhteiskuntaan. 

Marjane palaa Iraniin etsimään suuntaa elämälleen. Hän kuitenkin kokee irrallisuutta ja masentuu. Kotimaa ja sen ihmiset tuntuvat vierailta ja jatkuva uskonnollisuuden kahle rajoittaa elämää. Iranissa kuitenkin luovitaan, kapinoidaan ja otetaan vapauksia siinä määrin kuin ihmisen kekseliäisyys antaa myöten: huivin reunan laskeminen päälaelta kohti niskaa on kapinaa, kynsilakka on kapinaa, voimakas huulipuna on kapinaa, kun suorempi mielipiteenilmaisu on mahdotonta. Biletys salaa verhojen takana on riski, josta voi maksaa jopa hengellään. Tähän kaikkeen ihminen kuitenkin tottuu: Iranissa on arki arkea. Siellä rakastutaan, masennutaan, mennään naimisiin, opiskellaan ja perustetaan perheitä kuten täälläkin.

Kirja päättyy Marjanen lähtöön takaisin Eurooppaan – tällä kertaa pysyvästi. Kirjailija asuu nykyisin Ranskassa ja on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa. Mielelläni lukisin lisää, sillä niin tiiviissä otteessa kertojaääni minut piti. Marjane tuli läheiseksi kaikessa epätoivossaan ja kapinassaan. Kuvat eivät minulle tässä sarjakuvassa olleet mitenkään mieltä räjäyttäviä, mutta kertomus kaikessa huumorissaan ja arkisuudessaan on tuore ja kiehtova. Pidin kovasti.   

Mieleen jäi: "Olen aina ollut sitä mieltä, että jos Jumalalla olisi jotain naisten hiuksia vastaan, hän olisi tehnyt meistä kaljuja."

Matka ajassa:  1980 –1990-luvut

Matka paikassa: Itävalta, Iran

Kenelle: Kenelle vaan. Tämä on tarina ihmisenä olemisesta ja oman paikkansa löytämisestä. 

Roberto Saviano: Gomorrah - Italy's Other Mafia

Mitä tehdä, kun maa saastuu jalkojen alla? Mitä tehdä, kun kaikki ympärillä on korruptoitunutta ja rikollisten käsissä? Oma yhteisö on täynnä vihaa, murhaa ja orjuutta. Juuri kukaan ei tätä systeemiä uskalla, ymmärrä tai halua vastustaa. Systeemi tappaa miettimättä omansa ja vastustajansa. Taistelu sitä vastaan on tuomittu epäonnistumaan, ja silti jotkut taistelevat, koska ovat nähneet ja tietävät vääryyden, eivätkä voi siksi olla hiljaa. Tutkiva journalisti Robert Savianon kirja Gomorrah (2006) on tällainen epätoivoinen, mutta raivokas hätähuuto kotiseutunsa Napolin puolesta. Se näyttää järjestäytyneen rikollisuuden, napolilaisen Camorran, kaikessa kamaluudessaan ihannoimatta mafiaa yhtään.

Camorra on levittänyt lonkeronsa kaikkialle: jätehuoltoon, muotibisnekseen, tehtaisiin, rakennusalalle, satamiin, huumekauppaan, ihmiskauppaan, asekauppaan ja kaikkeen inhimilliseen muuten toimimattoman yhteiskunnan osa-alueeseen. Se on vaikutusvaltainen osa Italian taloutta ja se on levittänyt lonkeronsa kaikkialle Eurooppaan ja ympäri maailman. Tätä ilmiötä Saviano tutkii hyvin omakohtaisella otteella - napolilaisen lääkärin poikana mafia on ollut osa hänen elämäänsä varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kirjan parasta antia on juuri tämä omien kokemuksien kerronta. Saviano kirjoittaa sydänverellä.

Kirja on ennen kaikkea tarina köyhyydestä. Köyhiä orjuutetaan monella tasolla, eikä köyhillä ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä systeemin pelinappulaksi. Napolin takamaiden tehtaissa työskentelee surkealla palkalla, ilman sopimuksia tai oikeuksia tuhansia perheitä. Systeemi varastaa lapset väkivaltansa koneiston osiksi jo varhain. Se vie hengen ja terveyden nuorilta. Savianon kirja on lohdutonta luettavaa, eikä toivoa muutokseen juuri ole. Mafia pyörittää taloutta, eikä se juuri kärsi pomojensa jatkuvista pidätyksistä.

Kirja alkaa olla jo aika vanha tietokirjaksi. Lukija miettii, mikä on tämän hetken tilanne. Saviano vakuuttaa Helsingin Sanomien vuoden takaisessa haastattelussa, ettei juuri mikään ole muuttunut Italiassa. Saviano elää mafian koston pelossa jatkuvassa poliisin valvonnassa edelleen. Kirjailija on joutunut todella maksamaan hinnan mafian vihollisuudesta. Hän on jatkanut taisteluaan ja uusimmassa teoksessaan Zero Zero Zero (2015) kertoo huumekaupasta.

Kirjasta on tehty samanniminen jo toiselle tuotantokaudelle ehtinyt televisiosarja. Toivon todella, ettei siinä glorifioida väkivaltaa tai mafiapomojen elämäntyyliä, sillä juuri tästä Hollywoodin Kummisetä-sadusta Saviano tekee selväsanaisen pesäeron. Väkivallassa ja kuolemassa ei ole mitään kaunista tai ihannoitavaa. Vuoden 2006 mafiaryhmittymien välisen sodan kuvaus on välillä melkein liian rankkaa luettavaa. Toisaalta välillä Savianon tyyli on asiallisen tylsää listaamista. Minulla italialaisten mafiasukujen nimet eivät meinanneet pysyä päässä. Aiheeltaan kirja tuo mieleen lähiaikoina lukemani Vihan kadut, mutta tämä teos kosketti vielä enemmän. Kirjailija selkeästi kokee olevansa sodassa ja puolustavansa omiaan kertomalla maailmalle, mitä tapahtuu.

Mieleen jäi: "I feel depressed and exhausted; everywhere I turn, everything seems to be theirs. Everything. Land, buffalos, farms, quarries, garages, dairies, hotels, and restaurants. A sort of Camorra omnipotence. I can't see anything that doesn't belong to them."

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: eteläinen Italia, Napoli

Kenelle: Järjestäytyneen rikollisuuden tilasta ja vaikutuksesta Euroopassa kiinnostuneelle tämä on vaikuttava kirja köyhyydestä ja vastarinnasta

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle 

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Varoitan lukijaa jo etukäteen, sillä tämä on laiska postaus lomamatkalta ulkomailta viinin ja auringon sumentamin miettein. Sain teoksen luettua jo aikoja sitten, mutta postaus jäi. Minulla on meneillään jo toinen kirja, joten tuntuu jotenkin vaikealta sukeltaa takaisin Menneen maailman sisälle. Tämä voi johtua myös siitä, että kokonaisuudessaan lukukokemukseni oli hidas, rikkonainen ja aluksi myös puuduttava. Tämä on harmi, sillä tämä klassikko on kyllä lukemisen arvoinen - jos jaksaa lukea kirjan  alun ohi.

En aluksi saanut kiinni päähenkilö Charles Ryderin elämästä. Iloinen 1920-luku ja brittien yläluokka ei kiinnosta kovin, vaikka yritystä on aina ollut. Pukudraamoja olen seurannut vaihtelevasti televisiosta ja yrittänyt matkia ylhäisten aksentteja, mutta tämän teoksen lukuisat filmatisoinnit ovat kaikki jääneet välistä. En tiennyt oikein, mitä odottaa. Kirjan alku on mielestäni tylsä, eikä sitä riitä pelastamaan edes boheemi astelisperheen poika Sebastian. Hän ei minua kovin kiehtonut, vaikka elävä hahmo sivuilta välittyykin. Flyten perhe jää melko etäiseksi muutenkin, olisin toivonut saavani tietää heistä enemmän.

Teosta leimaa loppuminen ja luopuminen: sota päättää aikakauden, ystävyys ja rakkaus päättyy haikean katkerasti ja peruuttamattomasti, Bridesheadin upea kartano joutuu rappiotilaan, Lordi kuolee ja suku luultavasti sammuu. Kaikki ovat käsittämättömän onnettomia ja yksinäisiä syystä, joka ei avaudu kenellekään. Katolinen usko on kaiken yllä, eikä päähenkilö pysty sitä ymmärtämään. Hieno teema, elävä maailma lukijan edessä ja silti, viikko lukemisen jälkeen päällimmäinen mietteeni on, nimesikö Jaquiline Kennedy lapsensa Charles Ryderin lasten mukaan. Voivatko nimet Caroline ja John John olla sattumaa? Omaan oikeuden olla pinnallinen lukija tämän teoksen kohdalla. Farewell Brideshead, I have moved on.

Kenelle: Brittien yläluokan elämästä 1920-luvulla kiinnostuneille

Matka ajassa: 1920 - 1940-luku

Matka paikassa: Iso-Britannia

Mieleen jäi: "Mikä asuinpaikka!" sanoin. "Sinun on nähtävä puutarhanpuoleinen julkisivu ja suihkulähde. Perheeni asuu täällä." Juuri silloin, eteeni avautuneen näkymän hurmaannuttamana, tunsin hetken verran viileitä väristyksiä hänen valitsemiensa sanojen vuoksi: ei "tämä on kotini" vaan "perheeni asuu täällä".

Marjane Satrapi: Persepolis - iranilainen lapsuuteni

Jälleen ohi lukusuunnitelmien ja -listojen luettavakseni päätyi jotain yllättävää ja kiehtovaa. Marjane Satrapin kuuluisa omaelämänkerrallinen sarjakuva Persepolis oli järisyttävä lukukokemus minulle. Liian harvoin tulee luettua sarjakuvaa, ja ehkä juuri siksi nautin tästä teoksesta valtavasti. Kirjassa kipakka ja itsenäiseksi ajattelijaksi kasvatettu Marjane joutuu keskelle Iranin islamistista vallankumousta ja hänestä tulee jo lapsena toisinajattelija. Tyttö ei kykene sopeutumaan uuteen rajoitettuun elämäänsä, ja yrittää perheensä kanssa selviytyä edes joitakin vapauksia pitäen uudesta absurdiksi muuttuneesta arjesta.

Teoksen suomenkielisen käännöksen kansi on punainen. Tämä mielestäni vastaa vahvasti myös kansien sisältöä – kirja on vahvasti kantaaottava, haluaa tulla huomioiduksi, vihainen, surullinen, vakava ja samalla kuitenkin äärettömän hauska. Ikään kuin Persepolis edustaisi jotakin, joka ei suostu alistumaan, vaan haluaa tulla nähdyksi. Huumoria on kaikessa, vaikka aiheet ja kohtalot ovat surullisia: kuolemassa, pommituksissa, naisten surkeassa asemassa, maanpaossa ja vankeudessa. Tässä on jotakin samaa kuin lähiaikoina näkemässäni iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin ohjaamassa Taxi Teheranissa; huumori on pientä ja kätkettyä, mutta samalla kantaaottavaa ja kapinallista. Huumori on vapautta.

Kirjassa seurataan pienen tytön ja myöhemmin teinin arkista elämää, mutta samalla pohditaan syvällisesti uskonnollisia ja poliittisia ilmiöitä. Miten sota muuttaa arkea? Miten kommunistiseksi luultu vallankumous päätyikin islamistiseksi? Kaikki on hämmentävää ja outoa. Sukulaisia ja naapureita alkaa kadota, kuolla ja joutua vankilaan. Jäljelle ei jää lopulta muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pois maasta. Siihen loppuu Marjanen lapsuus.

Haluan ehdottomasti lukea myös Persepoliksen toisen osan, jossa kuvataan Marjanen elämää siirtolaisena Itävallassa ja lopulta paluuta takaisin Iraniin. Maa ja sen kulttuuri on aina kiinnostanut minua. Lisäksi harvoin tulee luettua mitään, mikä saa nauramaan ääneen. Siksi siis lisää Satrapia kiitos! Olen jumissa Evelyn Waughin Menneen maailman kanssa, mutta kun saan sen loppuun täytyy lukea sarjakuvaa lisää.

Mieleen jäi: "Kun olin kymmenen, kaikki pienet tytöt hunnutettiin. En kylläkään ymmärtänyt miksi."

Matka ajassa: 1980-luku

Matka paikassa: Iran

Kenelle: Sarjakuvista, politiikasta ja Iranin historiasta kiinnostuneille hieno lukukokemus. Kaikelle voi nauraa, joten mustan huumorin ystäville!

Terhi Rannela: Frau

Suomen kesä on sateinen ja lukija lukee. Kirjastosta sattumalta käteeni tarttunut Terhi Rannelan Frau on magneettinen - luin kirjan hetkessä. En malttaisi kirjan loputtuakaan päästää irti, vaan kirjan maailma on niin elävä ja kiehtova, että se pitää harvinaisen tiukasti kiinni. Frau on Rannelan toinen historiallinen romaani ja hänen kuudestoista teoksensa, minulle kuitenkin ensimmäinen lukemani kirja tältä kirjailijalta. Kirja kertoo natsipyöveli, Prahan teurastaja, Reinhard Heydrichin leskestä Lina Heydrichista, myöhemmältä nimeltä Lina Manninen. Tapahtumat ja henkilöt ovat suurimmaksi osaksi oikeita, mutta heräävät henkiin ja taipuvat uskottavaan fiktioon. Rannela on tehnyt pikkutarkkaa tutkimustyötä ja onnistunut paljastamaan historian lehdiltä maailman, joka on puistattava. Arkipäiväinen, mutta kammottava ja täynnä ristiriitaisuuksia.

Kirja kulkee pääosin kahdella ajallisella tasolla. Toinen on vuosi 1984, jolloin toimittaja-kirjailija Erich Richter yrittää Fehmarnin saarella Pohjois-Saksassa haastatella jo vanhuudesta ja syövästä haurasta sotarikollisen leskeä ja saada vastauksia menneisyyteen. Lina seisoo vuorenvarmasti elämänsä rakkauden Reinhardin rinnalla, kuten kuuliaisen vaimon kuuluukin. Hän "ei tunne syyllisyyttä mistään, ei absoluuttisesti mistään", vaikka maailma tuntee hänen miehensä yhtenä holokaustin pääsuunnittelijana Wannseen konferenssissa ja joka on vastuussa miljoonien kohtalosta. Mies on Linan silmissä virheetön, syylliseksi lavastettu valheiden uhri ja tunnollinen sääntöjä toteuttanut työntekijä. Lina taas oli vain vaimo ja äiti. Hän ei ole vastuussa mistään, kaikki syytökset ovat panettelua.

Toinen kirjan ajallinen taso on 1942, jolloin Reinhard joutuu Prahassa salamurhan kohteeksi, haavoittuu ja lopulta kuolee sairaalassa. Kirjassa seurataan perheen elämää juutalaisilta anastetussa linnassa ja Linan elämän muuttavia dramaattisia käänteitä. Prahan aikaa Lina kuvaa elämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Lina ei koskaan pääse yli miehensä kuolemasta, ja hänen uusi avioliittonsa suomalaisen teatterin johtajan Mauno Mannisen kanssa jää vain kulissiksi.

Kirjassa seurataan myös salamurhan seurauksia Lidicen kylän asukkaiden ja salamurhan toteuttaneiden näkökulmasta. Jarek, Marta ja Franz ovat fiktiivisiä hahmoja, joiden kokemat kammottavat tapahtumat ovat kuitenkin todellisia. Hitler määräsi Reinhardin murhan kostoksi Lidicen kylän tuhottavaksi, miehet ammuttaviksi ja naiset ja lapset lähetettäviksi keskitysleirille, jonne useimmat kuolivat. Vaikka varsin rikottu aikajärjestys ja erilaiset vaihtuvat näkökulmat pysyvät kasassa ja tarina kietoutuu hienosti yhteen, fiktiiviset henkilöt ovat teoksen heikoin osa. Olisin kaivannut oikeita kohtaloita ja nimiä.      

Fraun näkökulma toisen maailmansodan ja kansallissosialistisen Saksan tapahtumiin on vetävä. Mikä on vaimon, äidin ja puolison rooli ja vastuu tapahtumiin? Tätä aihetta ovat ryhtyneet käsittelemään muutkin viime aikoina. Tuoreessa lukumuistissa on vielä Wendy Lowerin hyytävä tietokirja Hitlerin raivottaret. Vaikka mies on päätekijä, hän ei kuitenkaan ole Rannelan teoksen päähenkilö. Mies on taustalla, palvonnan kohde, etäinen uni menneisyydestä. Lina on keskiössä ja vain hänellä on avaimet menneisyyteen, vaikkei hän niitä haluakaan käyttää. Erich Richter ei saa häneltä vastauksia juuri mihinkään. Tämä turhauttaa lukijaa – enemmänkin lukkoja olisi voinut avata. Aiheesta olisi helposti voinut kirjoittaa pidemmän, suuremman kertomuksen. Nyt teos on lyhyt ja jää pieneksi tarinaksi, vaikka aihe on elämää suurempi.  Kirjailijan työpäiväkirja on luettavissa, jossa hän perustelee ratkaisujaan ja esittelee historiallisen romaanin syntyä.

Väitän lukeneeni paljon natsiaikaa ja holokaustia käsiteleviä teoksia, aihe on tuttu ja välillä jo tuntui, etten halua pitkään aikaan lukea lisää. Kuitenkin käsittämättömässä hirveydessään se on vertaansa vailla oleva historiallinen aikakausi, joka vaatii tulla kirjoitetuksi ja luetuksi yhä uudelleen. Miljoonat nimettömät uhrit, järjestelmällinen tappoteollisuus ja kaiken oikeuttava rasismi on yhtälö, jota on vaikea uskoa tapahtuneen Euroopan lähihistoriassa, vaikka siitä kuinka lukisi. Tämäkin teos kertoi minulle uuden tarinan, joka ansaitsee tulla kerrotuksi. Natsien rikoslista ylittää käsityskyvyn. Rannila antaa lukijalle jonkinlaisen huojentavan päätöksen tämän käsittämättömyyden keskellä. Natsivaimo ehkä kuitenkin salaisesti, hiljaa mielessään myöntää syyllisyytensä: "Minä Lina Manninen, omaa sukuani von Osten, Lina Heydrich, olen syyllinen kaikkeen siihen, mistä minua syytetään. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte."

Mieleen jäi: "Kuka sanoi, että totuus on ruma?"

Matka ajassa: 1942, 1984

Matka paikassa: Tsekki, Saksa

Kenelle: Toisesta maailmansodasta kiinnostuneille, historiallisen romaanin ystäville