perjantai 15. heinäkuuta 2016

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa



Risto Isomäen ekologinen jännitysromaani Sarasvatin hiekkaa (2005) on lukukokemuksena kuin lenkillä olisi. Ensin tuntuu todella raskaalta. Juoksu ei suju ollenkaan, hengästyttää ja jalat ovat raskaat. Vähitellen juoksu kuitenkin automatisoituu, hengitys tasaantuu ja viileä ihana ilma tuntuu iholla. Loppua kohden voimaa on hurjaa kiriin: maaliin tullaan täyttä vauhtia. Kun vihdoin pysähtyy, matka tuntuu joka lihaksessa.

Sarasvatin hiekka on kertomus ihmisen pienuudesta luonnon valtavien voimien edessä ja ihmisen turhauttavasta kyvyttömyydestä ymmärtää tätä. Ihminen – kirjassa erityisesti länsimainen ihminen – ei muista menneitä, elää omaa aikaansa pienenä mitättömänä hippuna maailman kaikkeidessa luullen kuitenkin hallitsevansa kaikkea. Historia kuitenkin on osoittanut, että luonto on kerralla pyyhkäissyt tavalla tai toisella kokonaisia sivilisaatioita pois maan kamaralta. Ihminen näkee näistä vain veden alle jääneitä raunioita ja ihmettelee, mitä lienee tapahtunut.

Kirjan alkuosa on hidastempoinen ja dialogi ei ole mielestäni onnistunut. Venäläinen meri- ja sukellusveneasiantuntija Sergei tutkii meren alle jääneitä muinaisia kaupunkeja kuivuneen joen Sarasvatin lähestöllä Intiassa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen 2020-luvulle maailmaan, jossa ilmaston lämpenemistä ei ole saatu loppumaan ja se on alkanut riistäytymään käsistä. Grönlannin mannerjäätiköt ovat alkaneet sulaa yllättävällä vauhdilla, eikä kukaan tiedä, mihin tämä johtaa. Kirjan tutkijahenkilöt osaavat lukea luonnon merkkejä ja tutkia historiaa: ihmiskunta on vaarassa tuhoutua megatsunamissa.

Kirjan edetessä pääsin mukaan hengästyttävään tapahtumien vyöryyn. Loppua kohden tuntui aivan kuin olisin seurannut suuren luokan Hollywood-katastrofielokuvaa. En muista lukeneeni vastaavaa suomalaista kirjaa, niin jännittävä ja visuaalinen kirjan loppu oli. Varsinkin jäätiköillä tapahtuvat jännitysnäytelmät ovat varsin hienosti kirjoitetut. Isomäki on selkeästi kunnianhimoinen, eikä pyri suomalaiseen vaatimattomuuteen teoksessaan. Isosti mennään loppuun asti ja teos on palkintonsa (mm.Tähtivaeltaja 2006, Finlandia-palkintoehdokkuus 2005) ansainnut. Kirjasta on ainakin ollut suunnitteilla elokuva, ja huomasin myös, että sen pohjalta on tehty palkittu sarjakuvakirja. Täytyy ehdottomasti kaivaa esille tuo sarjakuva kirjastosta.

Karmivaksi kirjan tekee sen osittainen pohjautuminen tosielämään. Kirjan lopun Isomäen päätesanojen lukeminen on valtavan pelottavaa. Ihminen on äärettömän tyhmä pelatessaan venäläistä rulettia luonnon kanssa. Ei meillä ole muuta kuin tämä planeetta. Sen kun ymmärtäisi.

Mieleen jäi: - Mitä tapahtuu? Mitä siellä oikein on? kysyi Amrita.
                    - Tuntemamme maailman loppu, sanoi Sergei hiljaa.  

Matka ajassa: lähitulevaisuus, 2020-luku

Matka paikassa: Grönlannin jäätiköt, Intia, Bahamasaaret

Kenelle: visuaalisesta luonnonkatastrofi- ja dystopiakirjallisuudesta pitävälle lukijalle 






2 kommenttia:

  1. Luin tämän joitain vuosia sitten, ja kirja oli melkoisen vavahduttava lukukokemus. Se tulee aina välillä mieleen, kun uutisissa puhutaan napajäätikön pienentymisestä tai muusta sellaisesta.

    Mukava, että löysin blogisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat tunteet. Kirjassa mainitaan jäätiköiden sulamisen olevan jotakin niin suurta, ettei se enää kykene mahtumaan ihmisen tajuntaan, ja siksi on helppo painaa pois mielestä. Pelottavaa etteivät päättäjät vieläkään suhtaudu asiaan mielestäni tarpeeksi tosissaan.

      Kiva, että löysit blogini ja kiitos kommentista! On niin kiva jakaa ajatuksia luetuista kirjoista!

      Poista