Jon Krakauer: Erämaan armoilla

Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja