Amos Oz: Juudas

Israelin ykköskirjailijan, Amos Ozin romaani Juudas (2014, suom. 2018) on taidokkainta ja ehkä myös kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Ei ihme, että Helsingin Sanomien kulttuurisivuillakin huhuiltiin jo Nobelin perään. 

Nimestään huolimatta romaani ei ole tarina Raamatun Juudaksesta – hän ei ole kirjan päähenkilö, mutta hänen persoonansa ympärille nivoutuvat tarinan teemat petturuudesta, uskollisuudesta, sokeasta uskosta ja sen menettämisestä, väärin ymmärtämisestä ja iskuista, joista ei toivu. Oliko petturin arkkityypiksi luettu Juudas sittenkin Jeesuksen opetuslapsista uskollisin? Uskoiko hän sittenkin niin kovasti, että oli valmis syöksemään Jeesuksen näyttämään voimansa juutalaisten kuninkaana? Eihän Jumala voi ristille joutua.

Millaisen roolin historia kullekin antaa? Kuka on petturi ja kenen silmin katsottuna? Mikään ei ole selvää tai mustavalkoista, vaan pikemminkin onnettomien sattumien tulosta. Oz pohtii myös juutalaisten ja kristittyjen vuosituhansisia jännitteitä: Juudas on päätynyt ahneen juutalaisen prototyypiksi, kun taas Jeesuksen juutalaisuus on hävinnyt jonnekin näkymättömiin.

Kirja on viiltävä rakkaustarina eksyneen nuoren opiskelijan Shmuel Ashin ja häntä paljon vanhemman ja äärettömän houkuttelevan Ataljan välillä. Shmuel ottaa vastaan paikan Ataljan apen hoitajana ja käy vanhan miehen kanssa tunnista toiseen keskusteluja politiikasta ja uskonnosta. Yksinäinen talo sulkee sisäänsä traagisen menetyksen, paljon puhumattomuutta lukuisista sanoista huolimatta. Atalja on etäinen, lähes saavuttamaton, mutta vetää Shmuelia puoleensa vastustamattomasti. Kaikista iskuista ei kuitenkaan ole mahdollista palautua koskaan. Kaikkea välimatkaa ihmisten välillä ei ole mahdollista korjata. Uskon ja rakkauden voi menettää.

Myös Israelin valtion synty kiertyy Juudaksen hahmoon ladatun petturuuden ympärille. Ataljan isä joutuu oman kansansa silmissä petturiksi, kun hän haluaa rakentaa rauhaa juutalaisten ja arabien välillä hyläten juutalaisvaltion synnyn. Kirja sijoittuu Jerusalemin koleaan talveen 1959, itsenäistyminen sotineen on jo takana, mutta lukuisat tulevat sodat tulevat vaatimaan uhrinsa. Ristiriita repii jo vastasyntynyttä.  Maailman silmissä koko maa taas muuttuu sorretusta sortajaksi lyhyessä ajassa.

Oz kirjoittaa kovin kauniisti. Hänen tekstinsä sai minut itkemään – kyseessä oli siis poikkeuksellinen lukukokemus minulle. En tiedä, koskettaako tämä kaikkia samalla tavalla, mutta harvoin tällaiseen kerrontaan törmää.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #46, kirjan nimessä on vain yksi sana.

Mieleen jäi: Taitava ja sielukas kerronta

Matka ajassa: 1959

Matka paikassa: Jerusalem

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta lyhytlainana