Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Hansikoidut kädet, kiillotetut hopeat, hillityt eleet ja herrain kilisevät juomalasit. Hovimestari on täynnä arvokkuutta ja itsehillintää. Kaikki tukahdutetaan äärimmäisen arvokkuuden ankaran kriteerin mukaiseksi. Pitkän päivän iltana vanheneva mies huomaa, ettei jäljellä ole mitään. Arvokkuus on vienyt elämän, rakkauden ja perheen. Edessä on vain työtä, työtä ja taas työtä.

Kazuo Ishiguron kirja Pitkän päivän ilta kuuluu BBC:n kirjahaasteeseen, ja minun on pitänyt lukea se jo pitkään. Minulla – kuten varmaan useimmilla lukijoilla – on mielessä kuuluisa teokseen perustuva Anthony Hopkinsin ja Emma Thompsonin tähdittämä elokuva takavuosilta. Elokuva on hyvä, mutta kirja on loistokas. Sain elokuvasta lähes kokonaan irrallaan olevan lukukokemuksen, vaikka elokuva seuraakin kirjan tapahtumia uskollisesti. Vietin viikon hovimestari Stevensin kanssa ja yritin niellä ja pureskella hänen mietteitään. Kirjan kehyskertomus on Stevensin lomamatka Englannin maaseudulla, jolloin hän muistelee elämäänsä ja uraansa lordi Darlingtonin palveluksessa.

Harvoin tulee luettua mitään, mikä tekisi näin surulliseksi. Tämä kirja nimittäin on surullinen, traaginen kuvaus elämättömästä elämästä, työlle turhaan uhratusta ajasta, jota ei koskaan saa takaisin. Se on myös kuvaus sanomattominen sanojen lohduttomuudesta, joka vaivaa vielä vuosienkin jälkeen. Stevensin koko elämä on entä jos, vaikka tällainen ajattelu on hänen maailmassaan heikkoutta ja turhaa. Minun teki mieli lähes huutaa kirjan päähenkilölle: – Koputa nyt siihen oveen! Älä kävele onnesi ohi! Anna niiden herrojen palvella itse itseään. Karkaa neiti Kentonin kanssa, rakasta häntä ja olkaa onnellisia! Tietenkään herra Stevens ei olisi kuunnellut minuakaan. 

Kirjassa kuvataan myös yläluokan juhlia, aatteiden vaihtelua ja poliittista mietintää. Aate ja arvokkuus pettää myös lordi Darlingtonin. Hän menettää natsikytkösten takia maineensa, mutta ei hovimestarinsa kunnioitusta   – tosin tämäkin kysyttäessä kieltää joskus olleensa tämän palveluksessa. Yläluokka elää omaa elämäänsä ja suopeasti huolehtii palvelusväestään. Kantaa vastuunsa, joka on syntymäoikeutena heille annettu. Välillä kuitenkin arvokkaasta Stevensistäkin tulee herrojen pilkankohde tai ainakin väline siihen, mikä on kamalaa luettavaa. Yhteiskunta on murroksessa, joka ravistelee myös palveltavien ja palvelusväen vuosisataista järjestystä. Herra Stevens on menneen maailman herrasmiespalvelija, jonka kaltaisia ei juuri enää ole. Kirja on hänen muistopuheensa.

Kirja tulee jäämään mieleeni. Se ei ollut helppo luettava, ja aikaa hieman alle kolmeen sataan sivuun meni rutkasti. Mahtoikohan tämä johtua siitä, että kirja on osittain vähän liiankin viiltävä ja kipeä. Se piti lukea pieninä palasina. Ishiguro osaa kirjoittaa ilmeisesti myös rivien väliin, sillä Stevensin kerronta on pitkälti epäluotettavaa. Hän sanoo toista, mutta sydän huutaa aivan muuta. 

Mieleen jäi:
Kuolevan isän viimeiset sanat hovimestaripojalleen 

"–Minä olen ylpeä sinusta. Olet hyvä poika. Toivon, että olen ollut sinulle hyvä isä. Luultavasti en ole ollut.

– Pelkään pahoin, että minulla on juuri nyt tavaton kiire, mutta voimme puhua uudelleen aamulla. 

Isäni katsoi yhä käsiään, niin kuin jokin niissä olisi ärsyttänyt häntä.

– Olen iloinen, että voit jo paremmin, minä sanoin vielä kerran ja lähdin huoneesta."

Matka ajassa: 1920–1950-luku

Matka paikassa: Englanti (maaseudun herraskartano)
Kenelle: Laadukkaasta, koskettavasta ja aidosta kaunokirjallisuudesta pitäville