Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tästä paksusta lukujärkäleestä pitäisi nauttia. Sitä on kehuttu ja rakastettu. Pulitzer-palkittua teosta on mainostettu minullekin varmana lukunautintona monesta eri lähteestä. Kirja pyöri työpaikan lukupiirissä ja kuulin mainoksia kahvikupin äärellä sen taianomaisesta otteesta lukijaan. En tiedä, oliko se kirjan asetelma – sokea tyttö, tekniikan ihmelapsi poika, mittaamattoman arvokas, kirottu timatti ja radion yhdistävä voima – vai oliko se toinen maailman sota tapahtuma-aikana jälleen, vai jenkkikirjailija kirjoittaa Pariisista ja Ranskasta (jälleen), mutta en syttynyt. En, vaikka yritin. 

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe on kyllä kelpo viihdyttävä historiallinen romaani. Se johdattaa puolisokean lukijansa katselemaan maailmaa kuin maitolasin läpi. Kaikki on utuista ja sävyisää, rumakin on hirvittävän kaunista. Minua tämä utuinen kuva alkoi pian väsyttää, ehkä viihdyn liikaa näkevien maailmassa ja katselen valoa jonka näen. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana liikaa hyvinkin karuja ja kirkkaita kuvauksia natseista ja sodasta. En oikein pitänyt Doerrin silotellusta maailmasta. Onhan ne natsitkin viihteeksi taivuteltu jo pitkään, mutta Doerr kuitenkin selkeästi tavoittelee aitoja tunteita. Toisen päähenkilön, Wernerin, elämä on toki karua ja natsikoulun kuvaus tuntui tuoreelta, eikä kovin kuluneelta romaanin miljööltä, mutta ei se oikein riittänyt pelastamaan koko teosta. Sokea Marie-Laure ei herättänyt minun suojeluvaistoani ja välillä jopa salaa toivoin, että tämä kompastuisi kotiloihinsa Saint-Malon rantakallioilla. Kirja muistutti aivan liikaa lähiaikoina lukemaani Julie Orringerin Näkymätöntä siltaa, vaikka ihan hyvä teos tämäkin on. Taidan kaivata jotain aivan muunlaista luettavaa.

Anthony Doerr on jakanut tapahtuvat viihdyttäviin hyvin lyhyisiin lukuihin. Näkökulma vaihtuu luvuittain. Tämä tekee lukemisesta helppoa, mikä tietenkin miellyttää laiskaa nykylukijaa. Kieli on merkittävän ja ihailtavan kaunista ja tunteellista – sopii siloiteltuun maailmaan tämäkin. En päässyt kiinni mihinkään suureen, enkä pyyhkinyt kyyneleitä. Kirjan loppu oli kuitenkin jännä ja luin kirjan mielelläni loppuun. Arvo kai sekin.  

Mieleen jäi:

"Werner miettii tyttöä, halusipa tai ei. Tyttöä keppeineen, tyttöä harmaassa mekossa, tyttöä joka on sumua. Takkuisia hiuksia ja pelottomia askelia, jotka eivät ole tästä maailmasta.Tyttö asettuu taloksi hänen sisälleen, korvaamaan kuin elävä kaksoisolento kuolleen wieniläistytön, joka on ahdistanut häntä joka ikinen yö."

Matka ajassa: 1930–1940-luku

Matka paikassa: Saksa, Pariisi, Bretagne
Kenelle: viihteen tarpeessa oleville kaunosieluille