Ulla-Lena Lundberg: Jää

Harvoin olen onnistunut väistelemään näin kaunista ja taitavasti kirjoitettua kotimaista teosta. En todellakaan tiedä, miksen ole tätä Finlandia-palkittua kirjaa aiemmin lukenut, varsinkin kun se on lojunut kirjahyllyssäni jo joulusta 2012. Lukulistalla Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012) on ollut koko tämän vuoden, ja nyt vihdoin sain sen luettua, ja voi, miten hieno kirja se onkaan!

Jää on kertomus ulkosaaristoon Luodoille muuttavasta nuoresta pappisperheestä. Päähenkilöinä ovat lempeä ja ehkä hieman hyväuskoinenkin pappi, Petter ja hänen sähäkkä, monimutkainen ja tehokas – jopa niin tehokas, että lukijana etäännyin hänestä hyvin pian – vaimonsa Mona. Kyläyhteisö ottaa pienen perheen hyvin vastaan ja alkaa sopeutuminen karuun luonnonvoimien armoilla elävään saaristoon.

Joitakin kylän henkilöitä esitellään kirjassa lukijalle tarkemmin, mutta pienehköön osaan he kuitenkin päätyvät, sillä heistä ajatuksineen ja tunteineen saa välillä vain välähdyksenomaisia "maistiaisia". Eniten ääneen pääsee Posti-Anton, joka aistii luonnossa ja meressä piilevät voimat ja tietää tulevia. Toinen kirjan tärkeä sivuhenkilö on Neuvostoliitosta loikannut lääkäri Irina, jonka elämää avataan jonkin verran. Hänen tarinansa tuntuu uskomattomalta, jopa hieman epäuskottavalta, mutta onhan historia täynnä aivan käsittämättömiä tarinoita, joten sujahtihan hänkin saaristoon.

Kirjan suurin anti on mielestäni luonnon kuvaus. Saaristo elää tuulineen, jäineen, myrskyineen niin elävästi, että melkein vilustuin lukemieni sivujen välityksellä. Luontoa ei ihannoida, mutta sitä kunnioitetaan. Luonto on voima, joka tappaa säälimättä ihmisen kesken unelmiensa, päämääriensä ja ihanteidensa. Jää pisti minut hiljaiseksi pakottamalla miettimään elämän tarkoitusta ja tarkoituksettomuutta, ennakoimattomuutta ja arkista elämänmenoa ylipäätään. Miten kaunista elämä on ja miten julmaa samalla! Kitsasta onnea ehkäpä, niin että osalta se otetaan pois ilman varoitusta.

Kirjan uskonnollinen konteksti ei minua haitannut. Jaksoin oikein hyvin jumalanpalvelusten pitkät kuvaukset, niin kauniisti ja yksityiskohtaisesti huomioiden Lundberg kirjoittaa. Mikään herkkä teos ei kirja kuitenkaan ole. Loppu on yksi karuimmista koskaan lukemistani. Jäin nieleskelemään tyhjää, ja toden totta kerrankin takakannen hehkutukset ovat totta: minun on vaikea ottaa uutta kirjaa käteeni. Luulen, että toivun piankin, mutta kirja jätti kyllä pysyvän jäljen.

P.S. Aivan ihanaa kirjoittaa tänne jälleen! Tauko teki hyvää!