sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Meg Rosoff: Poikkeustila



Tuntuu, että etsin lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen jatkuvasti täydellistä kirjaa ja täydellistä lukukokemusta. Yksikään kirja ei ole täydellisesti tyydyttänyt tätä tarvetta, kuten Waltarin, Astrid Lindgrenin, L. M. Montgomeryn ja C.S. Lewisin teokset kerran tekivät, kun niihin tartuin lapsena. En tunnu saavuttavan vastaanvanlaisia lukuorgasmeja enää – tai ainakin vain hetkittäin. Onko minusta tullut vaativa lukija? Vai kuuluuko kirjasta täydellisesti hurmaantuminen lapsuuteen? En tiedä. Jatkan etsintää silti aina. Tartuin tähän Meg Rosoffin palkittuun nuortenkirjaan odotukset korkealla.

Meg Rosoffin nuortenkirja Poikkeustila (2004) on pieni, syvällinen tarina Daisystä, jonka tuttu, mutta ahdistava ja merkityksetön elämä horjuu ja lopulta muuttuu täydellisesti sodan keskellä. Poikkeustila on myös dystopiatarina siitä, millaiselta 2000-luvun suuri sota länsimaissa näyttäisi. Kovin pitkälle tapahtumia ei kehitellä, eikä yhteiskunnan vähittäisellä kaatumisella revitellä kummoisesti. Enemmänkin olisi voinut.

Kirjan alku on lupaava. Syömishäiriöinen ja isänsä Englantiin hylkäämä Daisy muuttaa serkkujensa luokse maaseudulle. Kaikki on kiehtovaa, vaikka sodan uhka on läsnä ja huolestuttavia uutisia kuuluu kaikkialta. Tulee suuri rakastuminen ja Daisy tuntuu löytävän merkitystä elämälleen. Kun sota roihahtaa täyteen käyntiin, tunnelma jotenkin lässähti mielestäni. Juoksua paikasta toiseen, työtä ja nälkää. Loppua kohden pääsin tarinaan jälleen kiinni. Daisyn ja pienen serkkunsa Piperin pakomatka takaisin kotiin pitää otteessaan.

Rosoffin kieli ja kerronta on sujuvaa ja rikasta (myös suomennos on onnistunut). Hän on parhaimmillaan kuvatessaan Englannin maaseudun runsasta kesäistä luontoa – ja ruokaa! Romaani pyörii syömisen ja nälän ympärillä. Nälänhallinnan ja ruuasta kieltäytymisen mestarista kehkeytyy sodan tuoksinassa taitava näläntyydyttäjä. Daisy tekee ruokaa ja syö vasta, kun muu maailma näkee nälkää. Luonto antaa antimiaan, vaikka ihminen tuhoaa. Poikkeustila on ennen kaikkea tarina ihmisen sisäisestä sodasta, joka voi olla yhtä hirveä kuin ulkoinen.

Rosoffin kirjan luin hetkessä – kai sitä voi pitää hyvänä merkkinä, olisin nuorena varmasti nauttinut kirjasta enemmän. Nyt olo oli laimeahko. Ihan ok. Kirja ja Meg Rosoff on kuitenkin arvostettu ja palkittu, viimeisimpänä tuore Astrid Lindgrenin muistopalkinto 2016. Hienoa, että nuorille kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta ja hienoa, että sitä myös käännetään suomeksi. Minä siirryn kohti  uusia kirjan metsästyksiä. Nälkä kasvaa syödessä!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti